"Nuori mies", virkkoi Sorrento kiukun yltyessä hänessä, "minulla on jo verraten pitkä tili selvitettävänä teidän kanssanne. Olette sivilimies ettekä tunne sotatapoja. Minun velvollisuuteni on varoittaa teitä: jos te yhä edelleen koetatte horjuttaa hallituksen joukkojen uskollisuutta, niin minä ammun teidät." Hän veti esiin revolverinsa.
Moret'n olisi pitänyt totella; mutta häikäilemätön, urhea ja impulsiivinen kun oli, hän ei välittänyt siitä. Hänen lämmin sydämensä toivoi jalomielisesti saavansa ihmishenkiä säästetyksi. Sitä paitsi hänen oli mahdoton uskoa, että Sorrento ampuisi hänet kylmäverisesti; se olisi ollut liian säälimätöntä. "Minä tarjoan teille kaikille elämän", hän huusi; "älkää valitko kuolemaa!"
Sorrento kohotti revolverinsa ja laukaisi. Moret kaatui maahan, ja hänen verensä alkoi pulputa valkoiselle lipulle. Tuokion ajan hän vääntelehti ja värisi ja jäi sitten liikkumattomaksi. Vieressä seisovien joukosta kuului kauhun mutinaa; he eivät olleet odottaneet, että Sorrento toteuttaisi uhkauksensa. Mutta sotaministerin kaltaisilta miehiltä ei kannata odottaa sääliväisyyttä; he elävät liian suuressa määrin sääntöjen ja ohjeiden mukaan.
Laukauksen kuullessaan molemmat ulkopuolelle jääneet miehet kurkistivat sisään, näkivät, mitä oli tapahtunut, ja juoksivat kiireesti toveriensa luo. Linnake taasen, joka tunsi nyt saavansa luopua kaikesta toivosta, palasi asemilleen verkalleen ja nyrpeänä. Uutinen välirauhasta oli houkutellut presidentin ulos huoneestaan; hänen mielikuvituksessaan heräsi uusi mahdollisuus saada elämänsä säilytetyksi ja kenties kostonsakin toteutetuksi. Astuessaan portaita myöten linnanpihaan hän hätkähti laukausta, joka kajahti niin lähellä; ja nähdessään ehtojen esittäjän tilan hän horjahti kauhusta. "Hyvä Jumala!" hän virkkoi Sorrentolle, "mitä olette tehnyt?"
"Olen ampunut kapinoitsijan, herra presidentti", vastasi sotaministeri, sydän täynnä pahoja aavistuksia, mutta koettaen esiintyä uhmamielisenä; "hän yllytti sotaväkeä kapinaan ja karkaamaan, vaikka minä varoitin, ettei hänen lippunsa suojaisi häntä enää".
Molara värisi kiireestä kantapäähän; hän tunsi, että viimeinen pakotie oli häneltä katkaistu. "Te olette tuominnut meidät kaikki kuolemaan", hän sanoi. Sitten hän kumartui ja otti paperin, joka työntyi esiin vainajan taskusta. Siihen oli kirjoitettu seuraavasti: Valtuutan teidät hyväksymään antautumisen, jos siihen suostuvat Antonio Molara, tasavallan entinen presidentti, ja ne upseerit, sotamiehet ja hänen kannattajansa, jotka pitävät vallassaan presidentin palatsia. Heidän henkensä on säästettävä, ja heitä on suojeltava hallituksen ratkaisua odottaen. Yhteishyvän valiokunnan puolesta. — Savrola. Ja Sorrento oli surmannut hänet — ainoan ihmisen, joka kykeni pelastamaan heidät kansan raivolta. Ollen liian masentunut puhuakseen Molara kääntyi lähtemään, ja tällöin aukion taloista alettiin jälleen ampua raivoisan kiihkeästi. Piirittäjät olivat jo saaneet kuulla, kuinka heidän lähettiensä oli käynyt.
Ja kaiken aikaa Moret makasi aivan hiljaa palatsin pihalla. Kaikki hänen pyrkimyksensä, hänen innostuksensa, hänen toiveensa olivat kerrassaan päättyneet: hänen osallisuutensa maailman toimissa oli nyt loppunut; hän oli vaipunut menneisyyden valtamereen ja jättänyt jälkeensä tuskin kuplaakaan. Kaikissa suunnitteluissa Lauranian hallitusta vastaan Savrolan persoonallisuus oli häivyttänyt hänet mitättömäksi. Ja kuitenkin tällä miehellä oli sydäntä ja päätä ja rohkeutta, hän olisi voinut suorittaa suuriakin; ja hänellä oli äiti ja kaksi nuorta sisarta, jotka rakastivat yksin maatakin, jota hän polki, ja pitivät häntä maailman oivallisimpana miehenä.
Sorrento seisoi silmäillen kauan kättensä työtä, ja yhä tyytymättömämmäksi hän kävi siihen. Todellista katumusta ei hänen nyrpeä, kova luonteensa saattanut tuntea, mutta hän oli tuntenut Molaran monet vuodet, ja nyt hän hämmästyi huomatessaan tämän tuskan ja oli suutuksissaan siitä, että oli itse sen aiheuttaja. Hän ei ollut odottanut, että presidentti halusi antautua; muussa tapauksessa, hän virkkoi itselleen, hän olisi voinut olla lempeämpi. Eikö ollut mitään mahdollisuutta korvata tätä vahinkoa? Miehellä, joka oli valtuuttanut Moret'n hyväksymään heidän antautumisensa, oli kansa vallassaan; hän kuului oleskelevan raatihuoneella — hänelle täytyi lähettää sana — mutta kuinka?
Luutnantti Tiro lähestyi häntä takki käsivarrellaan. Inhoten päämiehensä raakuutta hän oli päättänyt lausua julki tunteensa selvästi, joskaan ei sanoin. Hän kumartui ruumiin puoleen ja oikaisi sen jäsenet; sitten hän laski takkinsa kalpeiden ilmeettömien kasvojen verhoksi ja suoristuttuaan virkkoi röyhkeästi everstille: "Mahtavatkohan ne parin tunnin kuluttua tehdä samoin teillekin, herra eversti?"
Sorrento katsahti häneen ja nauroi käheästi. "Pyh! Siitä minä välitän viis'. Kun olette ollut mukana yhtä monessa taistelussa kuin minä, niin ette arastele enää tuolla lailla."