"Minulla ei liene mahdollisuutta päästä useampaan taisteluun, kun te olette surmannut ainoan henkilön, joka saattoi hyväksyä meidän antautumisemme."
"Onhan jäljellä toinen", sanoi sotaministeri, "Savrola itse. Jos teitä haluttaa elää, niin käykää pyytämässä, että hän tulee kutsumaan pois koiransa."
Sorrento puhui katkerasti, mutta hänen sanansa saattoivat luutnantin aivot toimimaan. Savrola — hän tunsi tämän ja piti hänestä, ja heillä oli jotakin yhteistä. Sellainen mies saapuisi, jos häntä kutsuttaisiin; mutta mahdottomalta tuntui päästä pois palatsista. Vaikka kapinalliset olivatkin kohdistaneet hyökkäyksensä yksinomaan pääportin puolelle, niin pidettiin pitkin koko kehää tarkkaa vahtia, kuten kiväärituli selvästi todisti. Ei voinut tulla kysymykseenkään päästä piiritysrivin poikki tietä pitkin. Tiro mietti jäljellä olevia mahdollisuuksia: tunnelia, sitä ei ollut olemassa; ilmapalloa, sellaista ei ollut käytettävissä. Pudistaessaan päätään tälle toivottomalle pulmalle hän tuijotti miettiväisenä kirkkaaseen ilmaan, ajatellen itsekseen: "Sen voisi tehdä vain lintu."
Palatsin yhdisti senaattiin ja tärkeimpiin virastorakennuksiin puhelin, ja nyt sattui niin, että suuren pääkaupungin itäosan pääjohdot kulkivat juuri sen katon päällitse. Ylöspäin katsellessaan Tiro näki päänsä päällä joukon hentoja lankoja; niitä näytti olevan lähes kaksikymmentä. Sotaministeri seurasi hänen katsettaan. "Voisitteko liikkua lankoja pitkin?" hän kysyi innokkaana.
"Voinhan koettaa", vastasi luutnantti tämän ajatuksen rohkeudesta väristen.
Sorrento olisi puristanut hänen kättään, mutta nuorukainen astui taaksepäin ja kääntyi kunniaa tehden tiehensä. Hän poistui palatsiin ja nousi portaita myöten, jotka johtivat katolle. Yritys oli rohkea ja vaarallinen. Entä jos kapinalliset huomaisivat hänet maan ja taivaan välimailla? Hän oli usein ammuskellut hernepyssyllä naakkoja, jotka häämöttivät mustina pilkkuina taivasta vastaan tai oksien välissä. Tämä ajatus tuntui merkillisen vastenmieliseltä; mutta hän lohdutti itseään sillä johtopäätöksellä, että miehet, jotka tirkistelivät ampumarei'istä henkensä uhalla, eivät juuri ennätä tehdä muuta kuin tähdätä ja antavat harvoin katseittensa harhailla turhan päiten. Hän astui ulos katolle ja kävi johtopylvään luo. Ei ollut epäilemistäkään sen kestävyyttä; siitä huolimatta hän seisahtui, sillä mahdollisuudet näyttivät niin vähäisiltä ja kuolema niin läheiseltä ja hirvittävältä. Uskonto ei häntä paljoakaan auttanut, niinkuin ei yleensäkään sotureita; se oli hänelle enimmäkseen sotku kaavoja, joita harvoin kerrattiin, joita tuskin ymmärrettiin eikä milloinkaan tutkittu; ja lisäksi siihen kuului toiveikas, mutta vahvistusta kaipaava usko, että hänen kävisi hyvin, jos hän vain täyttäisi velvollisuutensa gentlemannin tavoin. Filosofiaa ei hänellä ollut; hän tunsi vain, että hän nyt uskalsi kaiken, minkä omisti, ja teki niin sen hyväksi, mikä oli epätietoista. Mutta vaikka hänen harkinnassaan olikin aukkoja, ajatteli hän kuitenkin, että sen saattaisi tehdä, ja hän aikoi yrittää. Hän sanoi itsekseen: "Kyllä ne siat saavat pitkän nenän", ja tämä innostuttava ajatus karkotti pelon hänen mielestään.
Hän kapusi pylvästä myöten alimman langan luo; sitten hän kiskoutui ylemmäksi, kunnes sai jalkansa eristimille. Langat ulottuivat pylväästä kummallekin taholle kahdessa sarjassa. Hän seisoi kahdella alimmalla, kokosi ylimmät käsivarsiensa alle ja kumartuen alaspäin tarttui molemmin käsin vielä yhteen lankaan. Sitten hän lähti liikkeelle raahautuen kömpelösti lankoja pitkin. Matkaa oli noin seitsemänkymmentä metriä. Päästyään katon rintasuojan ylitse hän näki kadun alapuolellaan, ja se tuntui hänestä sijaitsevan perin syvällä. Talojen akkunain ja palatsin välillä lenteli yhtä mittaa luoteja. Hänen allaan makasi kuudenkymmenen jalan päässä kuollut mies, joka kirkkaan auringon huikaisematta tuijotti ylöspäin lankaverkon lävitse. Hän oli ennen ollut tulen alaisena, mutta tämä oli uusi elämys. Kun hän lähestyi keskiväliä, alkoivat langat heilua, ja hänen täytyi pitää tiukasti kiinni. Alkumatkasta hänelle oli ollut myötämäkeä, mutta keskikohdan sivuutettuaan hänellä oli edessään vastamäki; jalka luiskahti usein takaisin, ja langat rupesivat viiltämään kainalokuoppia.
Kaksi kolmannesta matkasta oli jo turvallisesti suoritettu, kun langat paukahtaen katkesivat hänen vasemman jalkansa alta ja iskivät kuin piiskan siima vastakkaisen talon seinään. Koko hänen painonsa putosi kainalon kestettäväksi; se tuotti viiltävää tuskaa; hän pyörähti — luiskahti — tarrautui hurjasti kiinni ja saavutti tasapainonsa suunnattomalla ponnistuksella.
Eräästä alakerroksen akkunasta kiskoi muuan mies syrjään patjan, jonka takaa hän ammuskeli, ja työnsi päänsä ja hartiansa ulos. Tiro katsahti alaspäin ja heidän katseensa kohtasivat toisensa. Mies karjui hulluna kiihkosta ja laukaisi kiväärinsä suoraa päätä luutnanttia kohti. Pamahdus esti tätä kuulemasta, kuinka läheltä luoti lensi; mutta hän tunsi, ettei se ollut osunut, ja ponnisteli eteenpäin, kunnes oli päässyt kadun ylitse.
Nyt ei ollut enää toiveita onnistumisesta, mutta yhtä vaarallista oli kääntyä takaisin. "Tämä peli on pelattava loppuun", hän virkkoi itsekseen ja pudottautui langoilta rakennuksen katolle. Ullakolle johtava aukko oli auki. Juosten alas ullakonportaita ja pujahtaen yläkerran parvekkeelle hän kurkisti kaiteen ylitse; ei ollut ketään näkyvissä. Hän laskeutui portaita varovaisesti, kummastellen, missä hänen vihollisensa mahtoi viivytellä. Hetkistä myöhemmin hän oli joutunut toisen kerroksen salin edustalle. Pysytellen seinämällä hän kurkisti sisään. Huone oli puolipimeä. Akkunat oli tukittu laatikoilla, lankuilla, patjoille ja mullalla täytetyillä pieluspäällisillä; lattialle oli lennellyt lasinpalasia ja seinistä irtautunutta muurilaastia. Valossa, joka siivilöityi sisään rakosista ja ampumarei'istä, hän näki omituisen näyn. Huoneessa oli neljä miestä, yksi makasi selällään maassa ja toiset kumartuivat hänen puoleensa. Kiväärinsä he olivat asettaneet seinän nojaan. He eivät näkyneet huomaavan muuta kuin toverinsa, joka makasi lattialla yhä laajenevan verilätäkön keskellä, koristen huohottaen ja ilmeisesti ponnistellen hurjasti voidakseen puhua.