Kasvava polvi, joka kuuli Diderot'n kuolinsanoman, ei varmaankaan selvästi käsittänyt, minkä rikkaan ja merkillisen kirjailijapersonallisuuden ranskalainen kirjallisuus oli hänessä menettänyt. Niinkuin olen jo aikaisemmin huomauttanut, tunsivat vain hänen ystävänsä hänen tuotantonsa parhaat osat. Hänen maineensa onkin sentähden kasvanut hänen kuolemansa jälkeen sitä mukaa kuin hänen kätkössä olleita teoksiaan on saatettu julkisuuteen. Lähin jälkimaailma tunsi ainoastaan hänen aikaisemmat tutkielmansa, hänen teatterikappaleensa ja hänen ensyklopediakirjoituksensa, kun sitävastoin seuraavien sukupolvien käsitys hänestä avartumistaan avartui. Että hän oli nero, kävi selväksi, kun Le rêve de d'Alembert julkaistiin; että hänellä oli runoilijan mielikuvitus ja suuren tyylitaiturin kaunopuheisuus, sen todistivat Le Neveu de Rameau ja Paradoxe sur le comédien; että hän oli kiehtova, eloisa sanomalehtikirjailija, siitä oltiin yksimielisiä hänen taidenäyttelykronikoidensa ilmestyttyä painosta, ja miehen oma olemus vihdoin ja se voima, millä hän oli hurmannut ympäristöään, ilmenivät silloin kun hänen neiti Volland'ille lähettämänsä kirjeet vedettiin arkistojen kätköistä. Niin on tämä 1700-luvun kirjailija päässyt täysiin oikeuksiinsa vasta 1800-luvulla — niin, voidaanpa sanoa, että vasta meidän vuosisadallamme on keksitty uusia ratkaisevia todistuksia hänen tuotantonsa rikkaudesta ja monipuolisuudesta. Sillä ellei luonnollisestikaan ole tehty mitään huomattavia uusien Diderot'n käsikirjoitusten löytöjä, niin on sen sijaan todettu hänen tekemikseen kirjoja, jotka ovat ilmestyneet muiden nimissä. Niin tulviva oli nimittäin hänen tuotteliaisuutensa ja niin antelias hänen sydämensä, että hän sepitti pitkiä lukuja auttaakseen ystäviään ja ystävättäriään näiden kirjallisissa töissä. On voitu todistaa hänen kirjoittaneen parhaat kohdat Raynal'in Histoire des Indes'iä, Holbach'in Système de la nature'iä, Galiani'n tutkielmia ja — ennenkaikkea — rouva d'Epinay'n Memoires'eja. Tuntuupa kuin olisi hänellä ollut suoranainen halu laskea käenmuniaan muiden pesiin, ja uudemmalla tutkimuksella on ollut paljon vaivaa määrätessään näiden piiloteosten oikean alkuperän.
Jos siis hänen tuotantonsa laajuus on kasvanut meidän silmissämme samassa määrässä kuin 1700-luvun kirjallisuuden tutkimus on syventynyt, niin on myöskin tämän tutkimuksen valossa opittu arvioimaan yhä suuremmaksi hänen teostensa itsenäisyyttä. On ollut usein syytä huomauttaa hänen aavistaneen aatteita, joita uudemmat tiedemiehet ovat paljoa myöhemmin kehitelleet, ja ennustaneen kirjallisia ja taiteellisia virtauksia, joita seuraavina vuosisatoina on tullut näkyviin eurooppalaisessa sivistyselämässä. Veisi liian pitkälle, jos tässä kävisin selostamaan kaikkia Diderot'n teoksissa tavattavia puhtaasti uudenaikaisia piirteitä. Riittää, kunhan lyhyesti luettelen, että hän on ylistänyt luontoa ja luonnontilaa ennen Rousseau'ta; että hän on kirjoittanut eräitä pätkiä raunioiden alakuloisesta suuruudesta ja eräitä kaunopuheisia kuvauksia katolisten kirkonmenojen komeudesta, jotka ovat kuin Chateaubriand'in kaihomielen ja hänen kirkkohaaveilunsa enteitä; että hän on sepittänyt suorasanaisella pienen valitusrunon rakkauden ja elämän katoovaisuudesta, joka sanasta sanaan muistuttaa erästä Alfred de Musset'n liikuttavan Souvenir-runon kohtaa; että hän on vaatinut tunnustusta runoudelle, joka olisi "suhdatonta, raakalaismaista ja hurjaa" ja esittänyt tämän vaatimuksensa sanankääntein, jotka johtavat ajatuksen romantikkojen Shakespeare-ylistelyyn; että hän on ymmärtänyt huomauttaa vanhan kreikkalaisen sivistyksen alkeellisista piirteistä aikana, jolloin yleisesti puhuttiin vain klassillisen elämän huolettoman tyynestä luonteesta; että hän on kirjoittanut uuteloita ja romaaneja, joita on niiden todellisuusotteen johdosta syystä verrattu Balzachn naturalistisiin romaaneihin; että hän on esittänyt teatterikappaleiden näyttämölleasetteluohjelman, joka muistuttaa sitä ohjelmaa, minkä Strindberg on julkaissut Neiti Julian esipuheessa, j.n.e., j.n.e. Hän oli romantikko ennen romantikkoja ja todellisuudenkuvailija ennen varsinaisia realisteja, hän edusti omaa aikaansa ja hän ennusti tulevia aikoja, hän oli sanalla sanoen rikaslahjaisin, laajakatseisin ja liikkuvin suuren vuosisatansa suurista kirjailijoista.
Ettei Diderot kaikesta tästä ainutlaatuisesta lahjakkuudestaan huolimatta päässyt runoilijana etevinten joukkoon ja että hän vain harvoin loi eheitä mestariteoksia, johtui kaiketi siitä, ettei korkeinta saavuteta kirjallisuudessa milloinkaan yksin lahjakkuuden avulla. Hänen personailisuudeltaan puuttui uskoakseni se syvyys ja se vakavuus, jotka saattavat paljon lahjattomammistakin miehistä tehdä suuria runoilijoita tai mahtavia ajattelijoita. Hänen vehmas ja kirjava tuotantonsa tarjoaa nähtäväksemme enemmän katkelmia kuin kokonaisuuksia — disjecta membra poetae — ja hän valitti itsekin vanhoilla päivillään ikänsä kaiken tuhlanneensa leiviskäänsä. Mutta jos hänen kannaltaan olikin syytä sellaiseen valitukseen, niin on meidän asiamme olla kiitollisia noista katkelmistakin. Ja jos, mitä en olekaan tahtonut salata, hänen luonteessaan voidaan havaita heikkoja puolia, niin on meillä toki enemmän kuin riittävästi syytä ihailla hänen suuria ominaisuuksiaan: hänen mielensä aulista rikkautta ja hänen urhean, epäitsekkään tahtonsa sitkeyttä, jotka olivat hänen valtavan kirjailijatyönsä pohjana.