Huolimatta kaikista hänen innostuneista ja kaunosanaisista taulujen ja veistosten ylistyksistään olisinkin sentähden sitä mieltä, ettei hänen suhteensa kuvaamataiteisiin ollut aivan välitön eikä luonnollinen. Maalaus ja kuvanveisto olivat, niin ajattelisin, liian hiljaisia ja kaukaisia ilmaisumuodoiltaan voidakseen kokonaan vallata hänen mielensä. Hän haaveili kernaasti kauniiden kuvien edessä, häntä veti niihin, niinkuin kaikkeen, mikä oli aistillista kauneutta ja havaannollista, kouriintuntuvaa todellisuutta, mutta hän ei ollut kuitenkaan oikealla alallaan niiden vaiteliaassa ja liikkumattomassa maailmassa. On nimittäin muistettava, ettei hän ollut ainoastaan mies, jonka esineellisyystajunta oli erikoisen voimakas, vaan vielä suuremmassa määrässä yhteisöluonne, joka aina sekä tieteessä että runoudessa etsi tietä elämään. Sentähden palvoi hän ennenkaikkea teatteria, puhtainta yhteisötaidemuotoa, joka liittää ihmiset yhteiseen nautintoon, joka antaa runoilijoille ja näyttelijöille tilaisuuden puhua suoraan suurille joukoille ja joka tarjoaa heille mahdollisuuden — jätän ratkaisematta, onko tämä mahdollisuus vain kuviteltu tai todellinen — välittömästi vaikuttaa näiden joukkojen siveelliseen käsityskantaan ja siveelliseen toimintaan.

VI.

Diderot'n teatteriharrastus oli ilmennyt jo varhain. Seikkailevassa nuoruudessaan oli hän uneksinut rupeavansa näyttelijäksi, ja jo hänen ensimäisissä kirjoituksissaan tavataan, kuten ennen on mainittu, monta todistusta siitä, että näyttämön maailma oli hänen sydäntään lähellä. On kuitenkin huomattava, ettei näissä kirjoituksissa vielä suorastaan vaadittu vanhojen huvinäytelmä- ja murhenäytelmätyyppien korvaamista uusilla näytelmärunouden muodoilla. Vasta melkoista myöhemmin, siihen aikaan, jolloin hän julkaisi tietosanakirjaansa, puuttui hän vakavasti niihin teatterin uudistamispyrintöihin, joita oli 1700-luvun keskivaiheilla ollut huomattavissa Englannissa, Saksassa ja Ranskassa. Käyttäen mallinaan Lillo'n ja Moore'in porvarillista näytelmää, jota jo v. 1755 Lessing oli jäljitellyt Miss Sarah Sampson'issaan, kirjoitti hän v. 1756 tunteistelevan ja opettavan näytelmän Le Fils naturel (Lehtolapsi). Ja tätä ensimäistä yritystä seurasi v. 1758 toinen, vielä tunteistelevampi ja opettavampi kappale Le Père de famille (Perheenisä), jolla hän saavutti niin täydellisen itkumenestyksen, että sitä esitettäessä nähtiin yhtä monta kyynelkasteista nenäliinaa kuin oli katsojiakin.

Näitä kahta näytelmää en aijo tässä ryhtyä laajemmin arvioimaan. Riittää, kun sanon, että Perheenisä sisältää muutamia hyvin sattuvia kuvauksia porvarillisesta elämänpiiristä, ja että Diderot, joka taidearvostelussaan ennenkaikkea suosi elävästi sommiteltuja tauluja, osasi itse teatterikappaleissaan luoda kuvaelmantapaisia näyttämökuvia, Aikalaisille oli uutta se, että katsomosta saatiin nähdä todellisuutta uskollisesti noudattava sisäkuva, missä ajan pukuihin pukeutuneet ihmiset liikkuivat ja muodostivat ryhmiä samalla tavoin kuin suosituissa laatumaalauksissa. Kappaleessa oli varsinkin muuan shakkipelikohtaus ja toinen kohtaus, joka esitti perheenisää ottamassa aamusella vastaan talon liiketuttavia, mitkä silmälle tarkoiteltuine vaikutuskeinoineen tehosivat yleisöön, joka ei ollut tähän asti saanut teatterissa nauttia pienimmästäkään todellisuuskuvittelun haameesta. Kun lisäksi juonessa oli runsaasti sitä tunteellisuutta ja hyveintoilua, jotka harvoin olivat vaikuttamatta 1700-luvun teatterissakävijöihin, niin voikin helposti ymmärtää, että Le Père de famille sai monet täydet huoneet. Mutta nykyaikaisen teatterinjohtajan ei olisi suinkaan viisasta ottaa tätä kappaletta ohjelmistoonsa, sillä mikä oli uutta Diderot'n vuosisadalla, on jo liian nukkavieruksi kulunutta esitettäväksi meidän päivinämme näyttämövalossa. Ja se välitön, näytelmää tukeva elämä, joka tekee vanhanaikaisetkin kappaleet esityskelpoisiksi, on sen pahempi pysytellyt poissa Diderot'n tuotteesta. Sentähden tarjoavatkin vain muutamat yksityiset Perheenisän kohtaukset jonkunlaista historiallista mielenkiintoa, kun sitävastoin Lehtolapsi on alusta loppuun niin toivottoman ikävä, ettei sitä soisi ajanvietelukemiseksi edes vihamiehelleen.

Aikaansa kuvastelevina tuotteina voi kuitenkin Diderot'n näytelmillä olla paljon opetettavaa meille, huolimatta kaikesta niiden puhistuneesta sanamahtailusta ja kaikesta niiden tunteilusta. Niissä ei ole tosin itsenäistä runollista elämää, mutta ne ansaitsevat huomiotamme sellaisen kirjailijan kokeina, joka on näytelmän alalla ensi sijassa teoretikko ja vasta toisessa sijassa runoilija. Mitä Diderot tosiaankin sai aikaan, merkitsee tässä suhteessa paljon vähemmän kuin mitä hän aikoi, s.o. kuin ne periaatteet, joita hän tahtoi valaista, ja se menettelytapa, josta hän tahtoi antaa näytteen. Ohjelma huvitti häntä enemmän kuin itse työ — se käy kylläkin selvästi ilmi siitä, että tarkoitus lakkaamatta paistaa näytelmien vuoropuhelusta. Ja tätä seikkaa todistaa vielä paremmin kirjailijan into itse selitellä teostaan. Diderot oli ennenkaikkea arvostelija, ja sentähden oli hän tuskin saanut teatterikappaleensa valmiiksi, kun hän jo kävi niitä tulkitsemaan. Kenellä on oikean arvostelijan vaistot veressään, hänhän ei voi jättää edes oman mielikuvituksensa tuotteita uhraamatta arvostelun erittelyhalulle. Niin varustettiinkin Le Fils naturel ja Le Père de famille selittävillä jälkikirjoituksilla, pitemmällä kuin itse näytelmät. Eikä minun tarvitse sanoa, että nämä jälkikirjoitukset ovat paljon huvittavampia, paljon omintakeisempia ja paljon välittömämpiä kuin nuo epäonnistuneet näytelmät. Siitä, mitä hän on kirjoittanut omista teatterikappaleistaan, voi paljon paremmin kuin kappaleesta itsestään muodostaa käsityksen niistä näytelmäihanteista, jotka pyrkivät näkyville ajan virrasta ja joita Diderot, rientäessään aina eteenpäin joutuisimpien joukossa, oli kerkeämpi huomaamaan ja kiihkeämpi toteuttamaan kuin kukaan muu.

Kun Englannissa ja Saksassa oli kerran alettu rikkoa sitä vanhaa perinnäistapaa, joka vaati, että vain kuninkaat ja ruhtinaat saivat esiintyä murhenäytelmissä, kun sitävastoin porvarillisten luokkien elämää voitiin käsitellä vain huvinäytelmissä ja ilveilyissä, niin oli luonnollista, että Diderot tulisi liittymään näihin uudistuspyrkimyksiin. Ken oli niin kaunopuheisesti asettunut puolustamaan käsityöläisten etuja ja ken oli niin innokkaasti toiminut käsityön merkityksen kohottamiseksi, hänhän ei aivan yksinkertaisesti voinut pysyä syrjässä silloin kun oli kysymys, niinkuin joskus on sanottu, "porvariston julistamisesta oikeutetuksi saamaan osakseen vakavan näytelmän kunnian". Diderot ei olisi ollut Diderot, ellei hän olisi tahtonut teatterikappaleissaan osoittaa, että traagillisia tapauksia voi sattua keskiluokan kodeissa yhtä hyvin kuin hoveissakin. Hän, joka oli niin innokkaasti tutkinut kaikkia erilaisia käsitöitä ja jota oli huvittanut eri ammattien elin- ja työolojen lakkaamaton vaihtelu, hän ei saattanut myöskään tyytyä klassillisen näytelmän yleistäviin, melkein kohteettomiin ihmistyyppeihin. Tarmokkaammin kuin kukaan ennen huomautti hän siitä, että se traagillinen ja koomillinen ihannoiminen, jota näytelmä oli tähän asti tavoitellut, oli saanut elämänkuvauksen menettämään rikkautta enemmän kuin voittamaan yleispätöisyyttä. Sen uuden näytelmän, jonka puolustajaksi Diderot ryhtyi, ei sentähden pitänyt esittää ihmistä itsessään, l'homme en soi, vaan ihmistä sellaisena, miksi hänet ovat muodostaneet ympäröivät olot, ammatti ja yhteiskunnallinen asema. Sen sankarien ei pitänyt olla joidenkin vanhojen tai kaukaisten valtakuntien kuninkaita, eikä myöskään arvoltaan ja asemaltaan tuntemattomia yleisten paheiden tai heikkouksien edustajia; vaan niiden piti olla perheenisiä, kirjailijoita, upseereja, kauppiaita, kansalaisia ja herrasmiehiä y.m. pikemmin kuin tyypillisiä ihmisiä. Heidän elämäänsä piti esittää kaikkine suurine ja pienine, tavallisen ihmisen oloa myllertävine ristiriitoineen. Ja tähän esitykseen oli mahdutettava tarpeellinen määrä tunteellisuutta ja siveellisesti kasvattavaa opetusta.

Nämä Diderot'n ohjelman kohdat toteutuivatkin ennenpitkää varsin yleisesti 18. v. s:n näytelmäkirjallisuudessa. Diderot saa hyvin suuressa määrässä kantaa edesvastuun kaikista niistä traagillista ylevyyttä puuttuvista murhenäytelmistä ja koomillista hilpeyttä kaipaavista huvinäytelmistä, jotka valtasivat eurooppalaiset teatterit 1700-luvun lopussa, siksi kunnes niiden vallan mursivat Goethen ja Schillerin uusantiikinen murhenäytelmätyyppi ja se uusi huvinäytelmä, jonka Englannissa loivat Goldsmith ja Sheridan ja Ranskassa Beaumarchais. Mutta jos "Perheenisän" ja "Lehtolapsen" antama esimerkki osoittautui siten turmiolliseksi kirjalliselle kehitykselle, niin ei tule unohtaa, että paras osa oman aikamme näytelmäkirjallisuutta kuuluu juuri sen todellisuustajuisen, vakavan porvarillisen näytelmän alaan, jonka olemusta Diderot koetti tutkielmissaan luonnehtia. Jos tämän lajin arvoa aikaisemmin alensivat monet matalat, tunteilevat kappaleet, niin on sen nostanut uudelleen kunniaan suuri nykyaikainen näytelmäkirjallisuus, joka on kauvan Diderot'n kuoleman jälkeen todistanut, että hän kuitenkin oli suuresti katsoen osunut oikeaan aavistellessaan teatterin uusia tehtäviä ja tulevaisuudenmahdollisuuksia.

Oikein arvostellaksemme Diderot'n näytelmäkirjailijatointa, tulee meidän lisäksi huomata, että hän vain kahtena ikävuotenaan työskenteli teatteria varten. Jos ensyklopediahuolet olisivat suoneet hänelle enemmän aikaa, olisi hän ehkä vähitellen kyennyt paremmin hallitsemaan näytelmän tekotaitoa. Siinä suhteessa onkin kuvaavaa, että "Perheenisä" osoittaa melkoista suurempaa kypsyyttä kuin kaksi vuotta aikaisemmin sepitetty "Lehtolapsi", ja että Diderot'n onnistunein näytelmäkoe on muuan pieni tuokiosepitelmä 1770-luvulta, joka hänen kuolemansa jälkeen tavattiin hänen käsikirjoitustensa joukosta. Huolimatta näistä tosiasioista ja huolimatta niistä mainioista näytelmää koskevista ajatuksista, joita Diderot esittää tutkielmissaan, en kuitenkaan usko maailman menettäneen hänessä suurta teatterirunoilijaa. Häneltä puuttui m.m. se keskitetyn, harkitsevan sommittelun kyky, joka on välttämätön, jos mieli näytelmän muutamien tuntien ajan kiinnittää katsojain tarkkaavaisuutta. Hänen lahjakkuutensa oli kaikesta rikkaudestaan huolimatta ylipäänsä liian katkelmallista, jotta hän olisi kyennyt luomaan eheitä ja lujia runoteoksia. Mutta yksi näytelmäkirjailijan edellytys oli hänellä sentään kehittyneempikin kuin useilla muilla, sillä hän kykeni, milloin vain tahtoi, kirjoittamaan sujuvaa, luonnollista ja eloisaa vuoropuhelua. Teatterikappaleissaan ei hän sitä, sen pahempi, tahtonut, sillä niissä oli hänestä ennenkaikkea oltava tunteellinen, kaunopuheinen ja jalohyveinen. Mutta kun hän sai olla lainkaan ajattelematta yleisön arvostelua ja vain ystäviään varten kirjoitella mietteitään sellaisista filosofisista, uskonnollisista tai siveellisistä kysymyksistä, joita ei sensuuri olisi sallinut hänen käsitellä painetuissa teoksissa, osui hän aivan etsimättä siihen juttelusävyyn, joka oli hänen paras ilmaisukeinonsa. Ja tuloksena tästä oli joukko näytelmäntapaisia vuorokeskusteluja, jotka sisältönsä puolesta kuuluvat tieteen alaan, mutta jotka muodoltaan ovat n.s. kaunokirjallisuutta, vieläpä suuremmalla oikeudella kuin useimmat muut Diderot'n teokset.

VII.

Diderot ei kaiketikaan ollut ensimäinen uudenaikainen kirjailija, joka on keksinyt esittää teoreettisia mietteitään keskustelun muodossa. Mutta hänellä ei ole useatakaan kilpailijaa siinä taidossa, millä hän on filosofisissa vuoropuheluissaan osannut elävöittää esitystään ja tehdä todisteensa oppimattomankin lukijan tajuttaviksi. Pintapuolisesti tarkastettaessa saattaisi ehkä tuntua liioittelulta se John Morley'n sana Diderot'n Le Neveu de Rameau'sta, että tämä vuoropuhelu on lajissaan mestarillisin ja vaikuttavin, mitä on kirjoitettu sitten Platonin aikojen. Mutta jos, niinkuin Morley on, varovaista kyllä, tehnyt, samalla huomautetaan Diderot'n todellisuustajunnan ja antiikin ajattelijan runollisen ihanteellisuuden vastakohtaisuudesta, niin on täysi oikeus verrata ei ainoastaan tämän, vaan kaikkien Diderot'n vuorokeskustelujen muotoa suureen kreikkalaiseen esikuvaan. Kaikista muista erilaisuuksistaan huolimatta on heillä molemmilla sama personallinen ajattelijainnostus, joka on tehnyt filosofian, uskonnon ja siveysopin teoreettisista kiistakysymyksistä dramallisia aiheita. Ja kuvaavaa on — mainitaksemme toisen, vaikkakin vähemmän oleellisen luonteenpiirteen — että sekä vanha kreikkalainen että 1700-luvun ranskalainen panevat mielellään todellisia, tunnettuja henkilöitä esiintymään pienissä aatenäytelmissään. Kuinka elävästi muistuukaan siten mieleen Platonin vuoropuhelujen tuttavallinen tapa kertoa Sokrateen ja hänen oppilaidensa pitopöydässä tapahtuneita keskusteluja, kun Diderot'n teosten joukossa tapaa erään pikkunäytelmän, nimeltä Le rêve de d'Alembert, missä ensinnä d'Alembert ja Diderot ja sitten d'Alembert, hänen ystävättärensä neiti de L'Espinasse ja hänen lääkärinsä, tri Bordeau vaihtavat ajatuksiaan eräistä uudenaikaisen luonnonfilosofian peruskysymyksistä.