Anni: Kyllä huomaan, että sinulla on vaikeat hetket Ottoni. Se nyt on sellainen hämmennysaika, että ihmiset eivät enää tiedä, mikä on oikea mikä väärä.
Otto: Niin, se johtuu siitä, että vääryys pannaan alulle sellaiselta taholta, josta aina on totuttu oikeutta saamaan. Sen vuoksi toiset ihmiset pitävät vääryyttä oikeutena. Sitten löytyy vielä sellaisia ihmisiä, kuten äitinikin, jotka kyllä sen vääryydeksi huomaavat, vaan he antavat tunteen tukahduttaa omantuntonsa äänen.
Anni: Samoin minunkin äitini. Hän on myöskin koettanut kuvata minulle, kuinka onnellisina me jo ensi kesänä voisimme elää naimisissa, jos vaan sinä arpaa nostamaan menisit. Päinvastaisessa tapauksessa tuskin koskaan naimisiin pääsemme.
Otto: No mitä sinä olet hänelle sanonut.
Anni: Mitäs muuta kuin samaa, jota sinulle jo usein olen sanonut, että jos ei pappi meitä vihi, niin elämme vihkimättä. (Vetäen Oton likemmäksi itseänsä, kiihkeästi). Ja kuka uskaltaa silloin väittää, että meidän lapsemme eivät olisi yhtä kunniallisia kuin toistenkin. Eihän kukaan, Otto?
Otto: Ei, ei. Ei kukaan.
Anni: Taikka jos vangitsevat sinut, niin onhan syyttömän kärsiminen helpompaa kuin kalvavalla omallatunnolla muka onnellista elämää elää.
Otto: Voi, kuinka onnellinen olen, että saan sinut omistaa. Minä olen ylpeä että omistan sinunlaisesi morsiamen. Miksi loikaan kohtalo yhtymisellemme esteitä? Miksi? — Mutta tuskin olisinkaan muutoin jalouttasi huomannut, hyvyyttäsi oivaltanut.
Anni: Mutta nyt täytyy minun kotia rientää. Tulen taas iltapäivällä luoksesi, kuulemaan kuinka arvannostossa on käynyt. Ole aina yhtä rehellinen ja suora kuin tähänkin asti. Luota minuun, olen aina puolellasi. (Menee Oton seuraamana perälle). Hyvästi Ottoni!
(Suutelevat. Poistuu).