Emäntä (Oikealta): Anniko täällä laulaa. Kuinka siellä teillä voidaan?
Anni: Niinkuin ennenkin. Kovasti se äitiinkin koski tuo Oton vangitseminen. Itkee ja huokailee yhtämittaa.
Emäntä: Se on sellaista meidän vanhojen ihmisten kanssa, että me emme niin pian voi unhottaa kuin nuoret.
Anni: Emmehän me nuoretkaan voi koskaan tällaisia tapauksia unhoittaa. Nyt on viikko kulunut Oton ja Pekan viemisestä ja sitä mukaa kuin aika rientää, sitä katkerammaksi käy kaiho, sitä itkevämmäksi ikävä. Minua ihmetyttää kun ei Otto ole mitään kirjottanutkaan.
Emäntä: Niin, samaa olen minäkin ajatellut. Ehkä niiltä on kielletty se. Ehkä ne eivät saa kirjottaa.
Anni: Niin, kukapa tietää. (Hetkisen äänettömyys). Minä olen ollut huolissani siitä, tuliko niille rahaakaan mukaan, kun se lähtö oli niin kiireellinen.
Emäntä: Sanoi se ukko antaneensa Otolle 200 mk mukaan. Luulisi sen nyt riittävän Helsingin matkalle.
Anni: Tottahan se riittää. — Mutta kaikesta se isäntä huomasi huolen pitää. Tuskin meistä toisista olisi kukaan sitäkään muistanut. Minulta ainakin meni kaikki voimani itseni hillitsemiseen. Ettei vaan Otto olisi liikutustani huomannut.
Perälä (Tulee perältä): Päivää Anni. Kuinkas sinä voit, tyttöni, nyt. Älä sure yhtään. Tänään ehkä on jo Ottosi täällä.
Anni: Mistäs isäntä sellaista tietää.