Otto: No se on hyvin pian kerrottu. Kun Helsinkiin saavuimme, oli asemalla suuri ihmisten paljous meitä vastassa. Niillä oli siellä tieto meidän tulosta. Meitä oli kaikkiaan kolmatta kymmentä poikaa siinä junassa. Meidän pitäjästä oli yksitoista.
Perälä: No, käsiraudoissako teitä kaiken aikaa vietiin.
Otto: Ei. Junassa jo päästettiin irti. No niin. Helsingissä vietiin meidät suoraa päätä Poprikohvin tykö. Se oli sellainen suuri harmaapartainen mies. Ihan kuin tuo Mooseksen kuva tuolla raamatussa, jota Pekka sille santarmille näytti. Niin. Hän puhutteli tulkin kautta meitä kaikkia erikseen. Kyseli minkä vuoksi emme ole syyniin menneet ja onko joku meitä kieltänyt menemästä ja niin edespäin. Muutoin koetti puhua ystävällisesti ja tarjosi kaikille matkarahat takasin. Toiset ottivat, vaan kun Pekalle ja minulle tarjottiin, sanoi Pekka: Me Perälän pojat emme mitään tarvitse. Meille annettiin lähtiessä kyytirahat talon puolesta.
Perälä: Aika poika se Pekka. No kuinkas hän asioistaan selvisi?
Otto: Se selvisi parhaiten. Se pakoitti jo matkalla santarmin tunnustamaan, että ne lehtiset olivat Matleenan tuomat. Ja santarmin piti Poprikohville selittää, että Pekka oli tuotu syyttömästi, erehdyksestä sinne.
(Melua kuuluu eteisestä).
Emäntä: Mikä meteli siellä on?
(Pekka, Matleena, Laurila ja kyläläisiä tulee perältä. Pekka tyrkkii Matleenaa edellään).
Pekka: Hyvää päivää. Terveisiä Helsingistä ja erittäinkin Poprikohvilta. (Matleenalle). Mene keskilattialle vaan. Tässä tuon minä teille hyvät ihmiset kumman otuksen. Odottakaa, hän tekee itse tunnustuksen. Kuulkaa, hän ensiksi esittää itsensä. (Kyläläiset nauraa virnistelevät). Sanohan minun perässäni. Minä olen poliisin Matleena ja Poprikohvin kätyri.
(Matleena ei puhu mitään).