Veri syyttäen miekasta huus:
— Olet armaasi murhannut!
Jätä mielestä maine ja kunniakkuus,
olet kuoleman ansainnut!
Kuin mieletön taisteli hän
tulenleimuvin viittoineen.
Härän nähtiin villisti syöksähtävän,
hänet heittävän ylitseen —
SIRKUKSESSA.
Sirkuskupoolin alla näin minä ihmettä monta, huimaa ja uskomatonta; suosionmyrskyllä kuumimmalla trapetsityttönen palkittiin, mutta narrin itkulle naurettiin.
Yhtä en näkyä milloinkaan mielestä saa minä erkanemaan: seinälle notkea nuorukainen hypähti kätensä ojentaen, vastassa kaunis ja ylpeä nainen seisoi veitsiä lennättäen.
Kylmän uhrinsa ympärille terästä sateli sukkelaan, nousten nilkoista ryntähille, kättä, kaulaa jo kaartamaan. ihoa nuollen ne sulkivat piiriinsä kasvotkin kalpeat.
Jäsenin pelosta jähmettyvin aseista jonkun ma vartosin syöksyvän suuhun tai silmihin… — Havahdin vihdoin ja vaaratta, hyvin tajusin leikin sen päättyneen, katsomon riemuhun puhjenneen.
KUOLEVA.
Löi veitsen kylkeeni seisomaan ja vavisten juoksi pois. Pian kansa rientäisi katsomaan ja saavuttaa hänet vois, jos kaatuisin ojaan. Sen vuoksi henkeä pidättäin ma seinään nojaan.
Oma puukko. Melkeinpä käsikin, joka vyöltäni otti sen vain leikkiäkseen — ja painoikin sen lävitse keuhkojen. Syyn tiedän kyllä. Sen niinkuin laviinin vyöryvän näin päämme yllä.