I

TYRMÄSTÄ TULLUT.

Ne löivät mun kahlerautoihin kuin murhaajan vaarallisimman, ja kytkivät lyijyliiveihin hävittääksensä vastustusvimman.

Yöt päivät käsiä vääntelin,
purin hampaani hajalle rautaan;
Pian kauhusta suunnilta huomasin:
elävält' olin heitetty hautaan.

En huudoksi tuskaa pusertanut,
en, vaikka se aivoja särki.
Oli kielikin kitaan kuivanut,
ja päässä jo sumeni järki.

Kai kuolleeksi vihdoin luulivat,
kun olin vain nahkaa ja luuta,
ja tunkion pieleen potkivat
kuin raadon mun ilman muuta.

Eräs lumppuri luita kootessaan
se minutkin kelkkaansa heitti,
vei kotiinsa, hoiteli vuoteessaan,
teki kääreet ja lääkkeet keitti.

Tulin terveeksi, taas olen voimakas ja ilosta hulluna aivan, taas sappea täynnä ja raivokas, oi kiitos vankilan: vaivan!

Sata vuotta varmaan olen airoani temponut, ja päiväkin on iäisyys. Joka ilta olen valtamerta rukoillut: lyö, sulje laiva syleilyys!