Meren pohjahietikolla laivat lukemattomat
jo levon ovat löytäneet,
mutta meitä vesivuoret yllään kantavat,
ja lukkoon käyvät syvänteet.
Petolauma läähättäen kahleissansa kiemurtaa;
pedot julmemmat on irrallaan —
ruoskansiima silmilleni viuhuin lankeaa
— ja joka isku muistetaan!
Tunnenhan jo miten alla kansilaudat lahoaa,
kun suolalaineet yli lyö;
näänhän kuinka nilkassani vanne punertaa:
sen sydäntä jo ruoste syö.
Herra taivaan auringon tai herra maan ja helvetin: taas tahdon jäädä elämään! Sata piinavuotta kestän kyllä vieläkin, vain että kerran aamun nään.
VIIMEINEN JUNA.
Sillalla turhaan riuhtoilin käsistä julmain vartijain; kalloin irvistelevin nauroivat he mulle vain seuraamaan mun pakottain. — Mustine vankivaunuineen matkustajaansa vartosi juna, kanssani yöhön syöstäkseen kummituksena vainottuna.
Joukosta saaton nyyhkivän juoksi enkeli syliini, armoa mulle rukoili; sitten seurata pyysi hän, mutta sivulle viskattiin —. Vaunuun vietynä kalteriin ponnahdin aukkoa murtamaan, hervoten takaisin lattiaan, korvissa viiltävä vihellys, suonissa kiskojen jyskytys…
Nousemaan olen voimaton, mutta paisteessa kuutamon takana ikkunarautojen nelistävän nään pilvien — kunnes sokeus yllättää. Vauhkona, ilman käskijää veturi tyhjänä lennähtää elämän portista raivopäin, seinään lopulta räiskähtäin —.
TIIKERIN HÄKISSÄ.
Havahdut, kauhistuen huomaat vasta nyt: on kohtalo sun pedon häkkiin heittänyt, sait tiikerille syntymästäs asti kuin veljelles sä jakaa hyväilyt — nyt hyppyyn kyyristyy se uhkaavasti.