Et pelkää sentään, ruoskan vartta kouraat vain, päin suuta sattuu solmupiiska viuhahtain, ja peto kimpoo häkin seinää vasten; rajusti hampain ristikoita ravistain se pyrkii alta iskuin voimakasten.
Mut turhat ovat ponnistukset tiikerin; ja häkin nurkkaan muristen se painuukin. — Ei voitostas sun ollut suurta vaivaa. Mut öin ja päivin katso julmiin silmihin, tai peto kynsin terävin sun maahan raivaa!
AD ASTRA.
Jo juoksee liekki sihisten kyyn kiemuroivan lailla. pian dynamiittipitkäinen lyö tulta taivaanmailla.
Miesjoukko kaukaa tähystää
sen sytyttäjän työtä.
He näkevät: hän sinne jää,
kuin aikois mennä myötä.
Niin, ilmaan nousta aikookin
hän kerran näinkin tavoin!
Ei päästä muuten pilvihin,
tää ainut tie on avoin.
Hän monta kertaa noussut on,
mut aina maahan lyöty —
ei sentään vielä toivoton,
ei viime keino myöty —
Ja vuoren kylki halkeaa, kun panos syttyy, laukee. Kivisuihku pilviin singahtaa — ja kallioille raukee…
SOKEA.
Sokeat silmät pilviin päin ja kepillä vaarat torjuen hän poikki kadun vilinäin nyt astuu hiukan horjuen. Ja katso: auto yksikään ei viistä häntä pyörillään.