Ei portille nähdä hän ehtinyt,
johon koulutiellänsä eksynyt
joku nuorimies oli arkaillen
kera kirjataakkansa ainaisen.
Tämä hetki on pojalle synnin syy:
hän aamusaarnasta myöhästyy,
— mutta kuulla graniitin soittavan
saa laulun hän virsiä kauniimman.
Ja hän kouluun asteli uljain päin, omantuntonsa mykäksi tyynnyttäin: se jäykkä ja paatunut olla saa, joka tahtoo vuoria liikuttaa!
SATU.
Kas jättipoikapa emoltaan lelun ihanan oudon ja kummallisen, maapallon pienoisen lahjaksi sai, sitä pyöritti, kieputti sormissaan ja katseli riemusta sädehtien, Kuin timantti säihkyvän kaukaa se näytti, mutta suurennuslasilla nähdä sai, miten miljoonat ihmeet sen pintoja täytti, ja huumaten nous siitä sieraimiin meren tuoksua seoten puuteriin. Ja korvaan kun painoi sen, kuulla voi, miten hyristen, helisten hiljaa se soi.
Mut tuskinpa viikkoa vierinyt, kun poikanen kävi jo miettimään, miten selville saisi sen salaisuuden, ja kun avaimenreikää ei löytänyt, niin suuttui hän viimein ja äkeissään haki leikkimiekkansa kirkkaan ja uuden, maan ilmaan heitti ja halkaisi sen — tulipisara tipahti kivettyen. Mut tuoksutkin samassa katosivat, valot sammuivat, sävelet kuolivat…
Ja poikanen puhkesi parkumaan, oli järjettömästi hän lohduton, vaikk' ollut ei miekassa naarmuakaan.
II
VAELTAJALLE.
Vapise, vaeltaja, rannalla aavikon: etääll' on toinen raja, saavuttaa mahdoton.