Hietikon maininkeihin
tuhat on uupunut;
noussut ei kyyneleihin
tuskansa kuivunut.
Tukehdut hourailuusi, vettä ei pisaraa. Aurinko polttaa luusi, tuhkasi samum saa.
TUSKAA.
Rintaan painuu hiljaa syöpyen kipinöivä polttorauta kohden sydäntäni liikkuen. Hampaankiristys ei auta.
Armahtakaa, nopeasti painakaa loppuun asti surmarauta! sydän vaikeroiden vihdoin parahtaa. — Parku, valitus ei auta.
HEIKKO SOTURI.
Hän jätti kalliin kotimaan, niin uhmas sydäntään, ja riensi kauas maailmaan vain miekka kädessään.
Sai temmelteessä taistelun
jo voiton onnekkaan,
— kun näki laihon kaadetun
niin itki katkeraan.
Pois raivas tieltä ystävän,
ken näki kyynelet.
Yön tuskan jälkeen polki hän
taas surman askelet.
Sai töistään nimen peljätyn
ja sotakunnian;
vaan kaipas silmää lemmityn
ja kättä kantajan.