Kun Kalle-Kustaalla oli kehyshirret paikoillaan, tuli Malakias katsomaan hänen puuhiaan. Hän vihelsi pitkään ja löi kämmenellä reiteensä. Kalle-Kustaa ei ollut millänsäkään.
— Kuules Kustaa, sanoi suutari, sinä näyt rupeevan kovin leventelemään.
Tästähän tulee tupa kuin kirkko ja kaksi kamaria perään!
Kalle-Kustaa hymyili tietäväisen näköisenä. Silloin alkoi suutari sättiä häntä hulluksi ja ennustella ettei talosta koskaan tulisi valmista. Pienemmän tuvan hän olisi saanut noista meren tuomista hirsistä, mutta tämmöiseen rakennukseen korkeintaan kaksi seinää. Ja mitä hän semmoisella komealla huvilalla tekisi…
Mutta Kalle-Kustaa kyllä tiesi mitä hän tekisi. Vuokraisi kesäksi herrasväille, jotka samalla ostaisivat maidon ja joilta saisi hyvän hinnan kalasta ja munista. Hän osaisi rikastua hänkin! Ja puuttuvat hirret ja muut tarpeet… Ken tietää vaikka hän pian saisi semmoisen silakkasaaliin kuin viime syksynä Hamberg, jolta pytyt ja nelikot loppuivat niin että kalat olivat suolattavat vanhaan nuottaveneeseen. Ja jos ei sitäkään… ken tietää vaikka ajelehtisi siellä paraillaan jo toinen lautta tännepäin. Kuuluvat ne ryssät ammuskelevan Suomenlahdella koko kesän… Voisi se onni toisenkin kerran potkaista ja varmaan potkaiseekin!
Nyt törrötti Kalle-Kustaan uutistupa keskentekoisena mäen päällä kuin purjehdusmerkki. Se näkyi kauas meren selälle ja saaristolaiset sanoivat sitä Jerusalemin temppeliksi. Kaksi seinää oli pystyssä, kolmas alulla ja toissa keväänä oli alettu uunia muurata, mutta jätetty kesken, kun tiilet loppuivat. Hirret olivat jo mustuneet tuulesta ja sateesta, muuriin oli ilmestynyt halkeamia ja sitä suurta kalansaalista, yhtävähän kuin uutta tukkilauttaa ei kuulunut. Mutta Kalle-Kustaa ei välittänyt naapurien pilapuheista: se oli pelkkää kateutta. Ensi kesänä hän näyttäisi heille!
Ja taas hän oli uhannut ensi kesänä päästää kurkihirteen.
Mutta istuessaan kelkan nokalla siinä keskellä lumista aavaa, valtaa hänet kumma autius, aivankuin talvi-ilta olisi astunut hänen mieleensä. Ehkä olivat ne sittenkin oikeassa, jotka sanoivat ettei siitä koskaan tulisi valmista. Eihän häneltä voisi mitään onnistua, eihän onni kahta kertaa voinut potkaista semmoista vaivaista kuin hän! Asukoon sikolätissä ja pysyköön köyhänä, kun on köyhäksi syntynyt! Perkele, jos olisi ollut selvää viinaa, olisi paremmin saanut sen nielaistuksi!
Samassa kuului laulun renkutusta jäältä päin. Sieltä oli tulossa ajomies ja kun tämä ehti kohdalle, tunsi Kalle-Kustaa hänet torppari Söderbergiksi. Torppari oli iloisimmalla tuulellaan, hänellä oli kahdenlitran pullo reessään ja hän otti Kalle-Kustaan mielellään kolmanneksi. Kelkka sidottiin reen perään ja sitten sai tamma hölkytellä tietä mieltään myöden, punaisen kuun kurkistaessa Varsalön kuusien takaa.
Lähellä kotisaartaan erkani Kalle-Kustaa kyytimiehestään. Hän oli saanut monta ryyppyä, mutta ei päässyt entiselle keveälle viinatuulelleen vaikka yritti.
Kun hän sai kelkan nuoran käteensä, katsoi hän ihmeissään kuormaa. Vasussa oli vain muutama peruna: kelkka oli ajettaessa kallistellut puoleen ja toiseen ja kylvänyt kaksi pitkää vakoa talvitien sivun. Sinne meni porsaanruoka! Kalle-Kustaa kirosi pahan kirouksen; tuntui kuin kuu olisi hänelle nauranut äänettömästi, silmät kyhnyssä…