— Pidä varasi, muori, Vesterberg on liikkeellä!
Ja muori pistäytyi hyvissä ajoin pihalla kokoomassa lukkojen taakse semmoista irtainta tavaraa, joka olisi voinut kelvata varkaan rekeen.
Hänelle kelpasi muuten kaikki — mitä hän kulloinkin sattui tarvitsemaan. Hän vei läpi käsien ja lukoista ei ollut paljo haittaa, sillä hän avasi ne jollain salaperäisellä tavalla, useimmiten rikkomatta. Krokströmin aitasta hän eräänä yönä otti kaksikymmentä kyynärää eukon kutomaa villakangasta leikaten sen tukilta niin sievästi että temppu huomattiin vasta, kun kangasta mitattiin piian palkkahameeksi. Vähän senjälkeen katosivat Bergin Kallen hylkeennahat, joita Kalle oli säilytellyt aitassaan, viedäkseen keväämmällä karvari Rosenbergille. Rosenbergille ne kylläkin joutuivat, mutta kun Kalle keksi ne karvarin aitan seinältä ja väitti omikseen vedoten erääseen harpuuninreikään hartiain välissä, sanoi ukko Rosenberg että siihen kohtaan on joku toinenkin voinut iskeä ja ettei se ole mikään todistus. Kalle palasi kotiin karvaalla mielellä. — Perkelekö hänet oli pidättänyt niitä nahkoja viemästä, silloin kun ne vielä olisivat kulkeneet hänen omassa nimessään hän sanoi Stiinalle. — Nyt se Husön susi sai niistä rahat! Mutta hän päätti kostaa. Ja kun hän tapasi Vesterbergin rysät kuivamassa eräällä kalakarilla katkoi hän niistä kaikki kaaret. Tämä tapahtui siihen aikaan, jolloin hän ei vielä ollut herännyt synnintuntoon.
Toisen kerran katosi joulun korvissa parhain kartanon kinkuista lukituilta aitan ylisiltä. Varsalön kapteeni oli repiä silmät voudin päästä, niin vihanen hän oli ja oli luvannut hyvän palkinnon varkaan ilmiantajalle. Kaikki ajattelivat Vesterbergiä, mutta kukaan ei ollut nähnyt häntä liikkeellä sinä yönä, vieläpä saattoi Grisön suutari todistaa että Vesterberg oli myöhään yöllä ollut Grisössä otattamassa mittaa uusiin saappaisiin.
Loppiaisen jälkeen oli Vesterberg kaupunkimatkalla poikennut Hambergin luo hevosta syöttämään ja silloin hän oli aukaissut eväspussinsa ja suurustanut tuvassa. Pussista ilmestyi läskinkimpale, jossa rasvaa oli ollut viiden tuuman vahvalta, kuten vanha Hamberg kuuluu sanoneen.
— Onpas Vesterbergillä komeata läskiä tänä vuonna, oli hän ihmetellyt, jolloin toinen oli pala suussa tokassut: "Kun hyvin syöttää niin hyvää saa!" Mutta silloin oli Hambergia ruvennut pistättämään varkaan julkeus, hän kun tiesi ettei Vesterberg kyennyt porsastaan niin ruokkimaan, koska oli jättänyt perunamaansakin kesannoksi. Ja hän oli sanoa pamauttanut vasten toisen mustaa naamaa:
— Ei se sika ole sinun lättiäsi nähnytkään! Mistä lienet kähveltänyt!
Jolloin Vesterberg oli niin hölmistynyt ettei saanut sanaa suustaan eikä löytänyt lakkiaan ja vasta porstuassa oli muistanut yhden ja toisen haukkumasanan ja uhannut kysyä kunniansa perään. Mutta kysymättä se jäi.
Vesterberg oli pitkä mustapartainen mies, jonka jalat käydessä niksahtelivat kuin vuohen nilkat. Pitkät viiksihaivenet haroittivat suun päällä ja nauraessa välähteli niiden välistä jotain valkoista. Mustissa silmissä oli ilkeä tuike. Oikea suurkelmi näköjäänkin.
Eräänä maaliskuun aamuna kun Hamberg oli pistäytynyt mäelle, luomaan silmiä uuteen silakkaverkkoon ja oli tuvan ovelta päässyt alas kala-aittaan, näkyi Vesterbergin tamma tulevan talvitietä kaupungista päin vetäen suurta heinäkuormaa.