Tupaan tultuaan laittaa Hamberg kahvipannun tulelle. Sisässä on kaikki hiljaista. Kissa on hypännyt pöydälle ja haudottaa itseään siinä päivänpaisteessa silmät pienenä jyvänä. Ainoa ääni lähtee mustuneesta seinäkellosta, joka naksuttelee ja hinaa väsymättä ylemmäs punttejaan, joista toinen on ruostunut kanuunankuula. Sen oli Hamberg löytänyt vanhan tuvan hirrestä, kun oli sotavuosien jälkeen siirtynyt kalastajaksi saarelle.
Kahvia hörpätessään pitelee hän nokista pannua vasemmassa kädessään ja täyttää siitä kuppinsa seitsemän kertaa. Sitten hän alkaa kaivella ihvistä piippuaan.
Hohojaa! Nämä iltapäivät ne tuntuvat niin tyhjiltä, niin toisenlaisilta kuin ennen Rosina-vainaan aikana. Silloin oli kaupungista tultua ja päivällisen maattua istuttu tässä kahdenpuolen pöytää ja juteltu kalojen hinnasta tai uudesta rysänkappaleesta ja Rosinalla oli ollut paikkuupukki aina vieressään. Ei monen käsi liikkunutkaan niin näppärästi kuin Rosinan, vaikka se olikin kerran ruhjoutunut veneen ja laiturin välissä ja jäänyt iäksi hiukan koukkuun. Siihen aikaan kyllä verkot pysyivät kunnossa!
Siihen aikaan oli kalakeittokin pöydässä, kun hän palasi kaupungista ja sukissa oli ehjät kantapäät. Siihen aikaan… hohoojaa…
Hamberg vetelee piipustaan muutamia hiljaisia savuja ja silittää suurella karkealla kädellään kissan selkää, joka siitä hyvillään kehrää hänen käsivarttaan vasten. Kello seinällä huokaa, naksahtaa ylimääräisen kerran ja jatkaa sitten taas vanhaan tahtiinsa.
Rosina-vainaa oli tarkkamuistinen, hän valvoi taloa kuin paras koira. Hän piti mielessään ankarassa järjestyksessä kaiken sen kalun, jonka he neljänkymmenen vuoden ajalla olivat pesäänsä keränneet. Jos Hamberg oli venettä rakentamassa ja tarvitsi parihakoja muistamatta mihin ne viime kerralla olivat jääneet, voi hän huoleti turvautua Rosinaan.
— Isä-kulta nehän ovat taka-aitassa, sivuorren päällä! ilmoitti Rosina. Ja jos hän tarvitsi koverrusrautaa, sai hän heti tietää että se oli vinnillä siinä sinisessä kirstussa valinkauhan ja kertoimien kanssa.
Mutta eilen kun hänen hätäpäätä oli korjattava purjetta, olisi hän tarvinnut yhden niistä messinkiväkipyöristä, joita Sälskärin hylkyhuutokaupassa oli ostanut kokonaisen kimpun, mutta sai koluta aitat ja vinnit löytämättä mitään. Hän muisti hämärästi ripustaneensa ne johonkin naulaan, mutta mihin naulaan, sitä ei olisi tiennyt sanoa kukaan muu kuin Rosina. Ja Rosina oli maannut haudassa jo viime vapusta vuoden…
Hamberg olisi tänään jatkanut pitemmällekin muistojaan, ellei hänen apumiehensä, Janne, olisi tullut tupaan saamaan osaansa päivän ansioista. Hamberg tyhjensi pöydälle kissan viereen kuluneen kukkaronsa sisällyksen. Rahat, joita oli hopeita ja kuparia lajiteltiin, laskettiin ja jaettiin kolmeen läjään, joista yhden sai Janne, kaksi taas pyyhkäisi Hamberg suureen kouraansa vieden ne tuvan sivussa olevaan kamariin. Nurkassa siellä sängyn takana oli raudoitettu punainen kirstu, jonka hän avasi jykevällä avaimella ja erotettuaan hopeat vanhaan tupakkapussiin ja kuparit sikarilaatikkoon, jälleen huolellisesti sulki. Avain pantiin lasi-oviseen seinäkaappiin, jossa punaisessa nauhassa hohti pari hopeamitalia »ihmishengen pelastamisesta», vanhanaikuinen umpikuorinen kello ja pieni hopeapikari palkintona kilpapurjehduksesta.
Aurinko alkoi jo painua läntisten metsien puoleen. Janne ja hänen vaimonsa Mari kokosivat kuivia verkkoja saloilta, toinen yläpaulan toinen alapaulan puolesta, kantaen ne vyhtenä veneeseen, joka oli syrjittään kalakallion sivussa. Hamberg kivesti uutta verkkoaan, joka tänään saisi kestää ensi kokeen ja osottaa mihin kelpaisi.