Vaikein oli matka Sörön rannasta ylös tuvalle. Kukaan ei ollut huomannut heidän tuloaan ja muistaessaan äitinsä viime sanoja eron hetkellä valuivat vedet viljanaan Lyydin silmistä. Vihdoin tuli Eedla rantaan. Hän ymmärsi parista sanasta kaikki, otti lapsen syliinsä ja meni edeltä muoria valmistamaan; ukko Severin oli kalassa.
Niin jyrkkä ei mäki ennen ollut Lyydin mielestä. Muori oli kompuroinut portaille.
Äitikulta, saanko olla täällä siksi kun kuolen? En minä kauvaa elä, sai
Lyydi nyyhkytyksiltään sanotuksi.
Ja muori vastasi silmiään pyyhkien:
Lapsiraukkani, kyllähän me tämän katon alle kaikki sovimme!
— Mutta mitä isä sanoo? Lyydi tunsi isänsä ankaran ja itsepäisen luonteen.
— Isä kyllä suostuu, kun puhun hänelle.
Johannes oli sillä välin kantanut tavaroita maihin. Hän tuli hämillään kättelemään; pyysi joksikin aikaa majaa. Hän aikoi hankkiutua mannermaalle ja tehdä sinne tuvan.
Seuraavana päivänä kun Johannes korjaili nelikoltaan ja nikkaroi tuvassa palasi Severin ulkoluodolta. Eedla oli vastassa rannalla.
— Kenen vene tuo tuolla on? kysyi ukko heti.