Nyt oli Hamberg saariston rikkain mies. Hänellä oli sadottain verkkoja ja viisi isoarysää — Kalle Krokströmilläkin oli vain kolme — ja kaksi asuintupaa ja tuhansia markkoja kirstussa. Moni kadehti häntä ja haukkuivat takanapäin kitupiikiksi, mutta herra tiesi että hän rahojensa tähden oli saanut vaivata itseään ja olla liikkeellä aamusta yöhön vaanimassa kuin synti!
Hän tiesi että Fanny ja vävy odottivat hänen loppuaan päästäkseen käsiksi rahoihin, mutta itse hän ei ajatellut kuolemaa: hän tunsi jäsenensä yhtä vankoiksi kuin ennenkin, milloin vettynyt silakkavene oli vedettävä maalle ja kätensä yhtä varmaksi kuin ennen, milloin koskelo oli pudotettava lennosta. Häntä melkein nauratti puheet »ukko» Hambergista. Ja tänä elokuun yönä maatessaan tyynellä ulapalla tuikkivien tähtien alla hänen ajatuksensa hiipivät keulassa nukkuvaan Mariin, tämän kiiltävään tukkaan ja korkeihin rintoihin. Hän oli kuin nuori mies, joka ei moneen viikkoon ollut päässyt kultaansa tapaamaan.
* * * * *
Oli vielä täysi yö merellä, kun Hamberg tunsi ruumiissaan että oli aika nousta. Tuuli oli kääntynyt pohjoiseen ja ajanut taivaankannen täyteen hallahtavia pilvenhattaroita, vesi näytti joka taholla kylmältä ja harmaalta. Aamuvilu hyrisytti verkkomiehiä, he kohoutuivat istualleen ja asettuivat hitaasti airoihin Hambergin hilatessa jo veneeseen ensimäistä verkon päätä.
— Pidätäs Janne, tästä tulevat kissankalat! huusi Hamberg.
Tuskin olivat ensimäiset hopealle välähtävät silakat kohonneet yli vedenpinnan, kun kaijat ja tiirat keksivät ne kaukaisilta kareiltaan ja ilmestyivät einettä kärkkymään. Parkuen kuin pahankuriset lapset ne leijailivat veneen päällä ja seurasivat sitä vanavedessä. Ja kun kala irtautui verkosta jääden ajelehtimaan mereen, syntyi tappelu, jossa vilkkaat ja urheat tiirat useimmiten sieppasivat saaliin kömpelömpien lokkien nokan edestä.
Verkko verkolta nostettiin painavana kaloista ja vettä valuen veneeseen, joka vajosi yhä syvempään kunnes vain ylin lauta kohosi yli vedenrajan. Silloin oli päästy viimeiseen kohoon, pystytettiin masto purjeineen ja alettiin luovia kotisaarta kohti.
Nyt oli aurinkokin ehtinyt taivaanrantaan, se kurkisti palavissaan yli viivan ja täytti koko ulapan punaisella aniliinivärillä, mutta äkkiä se muutti mieltä ja päästi keltaista tulikiveä joukkoon, ja nyt syntyi outoja värileikkejä märkien luotojen kyljessä, joita aamulaine juuri oli nuollut, kunnes aurinko tapasi oikean värisekotuksen ja meri sai entisen lasivihreän kuultonsa.
Oli sivuutettu ulkoluodot, Tallskär ja Malmkobben erkanivat toisistaan, salmet avautuivat ja kun pingotettiin purjetta ja saatiin hyvä puuskapää avuksi, päästiin Ankkurikiveltä suoraan kalakallion kylkeen, missä kissa oli jo osaansa odottamassa. Mari kiiruhti tupaan kahvipannun ja lastensa luo, miehet kantoivat verkot maalle ja alkoivat ravistaa niistä saalista. Ei puhuttu monta sanaa, mutta Hamberg ja Janne silmäilivät tyytyväisinä toisiaan ja silakkaläjiä kalliolla.
— Kuules Janne, näistä me suolaamme puolet, sanoi Hamberg. Silakka ei tänään paljoa maksa kalarannassa. Aspöläiset, Krokström ja Bergin Kalle tulevat jo tuolta hyvässä lastissa, näemmä.