Tämä valtio-etujen valta kaikkien muiden etujen yli on tosin Kreikkalaisessakin yhteiskunnassa huomattava; mutta Romassa se oli yhteiskunnan koko ydin. Niinpä esm. Romalaisten uskonnollinen taipumus tosin oli erinomaisen harras; he olivat uskontonsa harjoituksessa pedanttisen taika-uskoisia. Kuitenkin oli uskonto oikeastaan valtion palveluksessa ja käytettiin enemmin kuin missään muualla valtio-tarkoituksiin. Myöskin perheen pyhyys oli Romalaisilla suuri, ja Romalainen emäntä, matrona, nautti suurempaa kunnioitusta ja vapautta kuin vaimo Kreikassa, saati itämailla; mutta valtion pyhyys oli kuitenkin ylinnä. Valtio tosin ei häirinnyt perheellistä elämää, niinkuin joskus Kreikassa, mutta se syrjäytti kaikki hellemmät perhe-tunteet. Ei ole esm. mitään harvinaista Roman historiassa, että isä surmauttaa poikansa, milloin tämä on rikkonut valtion etuja tai sotakuria vastaan. Sotakuri — sepä onkin kenties Romalaisen yhteiskunta-hengen oikea nimi. Roma on syntymältä saakka yhdyskunta maata-viljeleviä sotureita, ikäänkuin varsin luotuna maailmaa valloittamaan ja kurissa pitämään. Ja siihen tarkoitukseen Roma sitä paremmin soveltuu, koska siltä itseltään puuttuu omituista kansallisuutta. Meillä kuullaan usein matkittavan, että muka kieli on ainoastaan välikappaleena. Romalaisille oli itse kansallisuus ainoastaan välikappaleena — nimittäin valtion tarkoitusperää varten. Roma oli valmis vastaan-ottamaan kaikkia kansallisuuden-aineita ja muodostelemaan omaa kansallisuuttansa niiden mukaan. Koko maailma saattoi mahtua Roman kansalliseen elinrakennukseen sillä ainoalla ehdolla, että maailma itse mukautui Roman valtio-aatteen alle. Roma oli sen vuoksi aivan omansa valtiollisesti sulattamaan, koska se oli aivan altis kansallisesti sulautumaan. Mutta tämä vallitsija-kyky Romalaisessa luonteessa oli kasvannut ja varttunut ankaran kotoisen kurin kautta. Yleis-etu, res publica, hallitsi Romalaisen kaikkia tekoja ja ajatuksia. Sen-laatuinen se uusi valta oli, joka Pyrrhon aikana astui maailman-näkymölle.
Olihan vanhassa Kreikassakin yksi valtio, joka yhtä suuressa, milt'ei suuremmassa määrässä perustanut oloansa yksin-omaiseen valtio-tarkoitukseen. Tämä oli Sparta, jossa, kuten tiedämme, itse perhe-elämä haihtui valtio-elämän velvollisuuksiin. Mutta eroitus Spartan ja Roman välillä on yhdessä katsannossa ääretön. Spartalla on umpeen-suljettu kansallisuus, joka ei voi mitään uusia aineita vastaan-ottaa. Itse valtiolaitokset Spartassa ovat Lykyrgon lakien kautta kerrassaan saaneet lopullisen muodostuksensa eivätkä siedä mitään kehitystä; ne ovat niinkuin joku rakennus-taiteen mestari-teos, suuremmoinen linna kovinta kiveä. Roman laitokset sitä vastoin kehittyvät alinomaa, niinkuin kasvava puu, jonka juuret joka vuosi tunkeuvat yhä syvemmälle maa-emään, ja jonka latva samassa määrässä kohoaa korkealle, levittäen varjoansa yhä avarammalle alalle. Roman koko historia on sen vuoksi alituinen muodostus, alituinen uudistus; sisällisesti yhtämittainen taistelu kansanluokkain välillä, mutta taistelu semmoinen, joka yhä tuottaa voiman-lisäystä valtiolle; ulospäin melkein katkeamaton vallan-levitys, joka myöskin tuottaa uusia aineita Roman kansallisuudelle. Tällä tavoin Roma sisällisesti varttuu ja ulkonaisesti leviää. Hätäinen katsaus näihin kahteen ilmiöhön on tässä paikassa tarpeellinen.
Taistelu kansanluokkain välillä on Romassa jotenkin samankaltainen, kuin mitä jo olen maininnut Kreikanmaasta; se alkaa melkein samana hetkenä kuin kaupunki syntyy. Ensin kuninkaat ja ylimyskunta keskenänsä ottelevat; seitsemästä kuninkaasta nähtävästi neljä murhataan ja viimeinen karkoitetaan, jonka perästä ylimyskunnallinen tasavalta pannaan toimeen. Mutta kuninkaat ovat jo ennättäneet nostaa Plebejien yhteiskunnallista arvoa; Servio Tullio on Centuria-laitoksellaan sekoittanut yhteen Patriciot ja Plebejit samoihin varallisuus-luokkiin ja antanut Plebs'ille valtiollista merkitystä. Kuninkaallisen vallan lakattua, Plebejit tosin joutuvat kovan sorron alle. He silloin eräänä päivänä päättävät siirtyä pois ja perustaa uuden Roman, jossa ei mitään Patricioita olisi, — mutta jolta myöskin luultavasti korkeampi valtiollinen kyky olisi puuttunut. Vaan Patriciot sovittavat asian muutamilla myönnytyksillä: Plebejit eivät vielä saa osallisuutta hallitukseen, mutta saavat erään valvonta-vallan Tribuniensa kautta. Näin jatketaan yhteiskunnallinen taistelu, kunnes vihdoin Plebejit saavuttavat tasaisen oikeuden kaikkiin valtio-virkoihin, niin-muodoin myöskin vapaan pääsön hallitsevaan Senaattiin. Tuo alkuperäinen sääty-eroitus tällä tavoin valtiollisesti lakkaa. Klientit ovat jo ennen hämmentyneet Plebs-säätyyn. Ensimäinen jakso Roman sisällisessä historiassa on päätynyt.
Tämän sisällisen taistelun ohessa on Roman valloitus-toimi kulkenut aivan rinnatusten. Jo kuninkuuden aikana oli saavutettu jonkunlainen valtiollinen esimiehyys Lation pikku-kansain keskuudessa; se tosin menetetään silloin, kun kuninkaat karkoitetaan, mutta lyhyen heikkous-tilan perästä alkaa vallan-levitys uudestaan ja vielä suuremmalla vauhdilla. Samniolaiset, Latinalaiset, vihdoin koko eteläinen Italia lasketaan vähin erin Roman herruuden alle, ja kun Pyrrho on voitettu, ei ole Italian alalla ketään, joka Roman kanssa kilvoittelisi johtaja-virasta. Italian perästä tulee rikkaan, viljavan Sikelian vuoro, ja silloin alkaa taistelu Karthagin kanssa maailman vallasta länsimailla. Tämän taistelun vaiheita ei käy tässä kertominen: Hannibalin retki Italiaan, Roman ahdinko, Roman sitkeä kestävyys, sodan siirtyminen Afrikan alueelle ja Karthagin lopullinen perikato ovat tapauksia, joita jokainen oppikirja jotenkin laveasti esittää. Mitkä ne syyt olivat, jotka toimittivat Romalle voiton, ei ole myöskään mitään vaikeata arvata, mutta ansaitsee kuitenkin huomioon johdattaa. Karthagin apuvarat olivat epäilemättä suuremmat kuin Roman, mutta ne olivat paljoa höllemmässä ko'ossa. Karthagin laveat alusmaat olivat oikeastaan kauppa-alueita, jotka hyödyttivät vallitsevan kaupungin varallisuutta, mutta valtiollisesti eivät olleet niin järjestyneinä kuin Roman voittomaat. Senpä tähden Karthagin armeijat olivat kirjava seura kaikenlaista pestattua väkeä, joka ainoastaan vaikeasti saatettiin ko'ossa pitää: Kreikkalaisia falangimiehiä ja villejä Sardiniasta tai Espanjasta, turkkeihin pukeuneita Ligurialaisia ja puoli-alastomia Numideja hieta-aavikkojen seuduilta. Ainoastaan Hannibalin nero osasi tämmöisiä laumoja järjestää ja ko'ossa pitää, mutta ei Hannibalkaan voinut niihin vuodattaa sitä yhteyden ja kokonaisuuden henkeä, jonka ainoastaan valtiollinen yhteislaitos synnyttää. Aivan toinen oli Romalaisten sotavoimain laita; ne olivat pelkkiä kansalais-armeijoja ja niiden vahvistuksena samaan malliin järjestyneet liittolais-joukot. Syynä oli, että Roma oli valloituksensa ohessa joka paikassa lujasti järjestänyt hallitus-laitoksensa, rakentanut kokonais-valtion, jonka jäsenet lujasti liittyivät yhteiseen keskukseen. Roman kansallisuus oli varttunut ja levinnyt aivan samassa määrässä kuin sen valtakin. Monen voitetun kaupungin väestö oli siirretty Romaan ja tehty Romalaiseksi, samalla aikaa kuin Romalaisia siirtokuntia oli istutettu voitettujen kansain kesken. Paikottain voitetut olivat saaneet pitää omat kotoiset laitoksensa, sillä ehdolla että valtiollisesti noudattivat Roman käskyjä. Tämä ulkonäkyinen itsenäisyys, tämä liittolais- ja municipio-asema, jota löytyi monta eri lajia, oli ikäänkuin väli-aste, jolla saatettiin alamaisuuden tilasta vähitellen kohota täyteen civitas-arvoon, s.o. Romalaiseen kansalais-oikeuteen. Näin oli Romalaisuus korkeimpana toivomus-peränä kaikilla Roman alamaisilla. Roma oli kerrallaan valloittanut ja valtiollisesti sulattanut; siinä sen voima Karthagin rinnalla, joka oli tahtonut ainoastaan herrastaa ja hyötyä.
Heti Karthagin kukistumisen perästä seuraa taistelu Kreikkalais-Makedonialaisen maailman kanssa. Sielläkin Roman luja valtio-kuri joka paikassa saapi voiton noista sisällisesti murtuneista yhteiskunnista. Kreikassa, näet, yhä kestää eripuraisuus rikkaiden ja köyhien välillä. Romassa sitä vastoin tätä yhteiskunnallista kiistaa siinä muodossa ei vielä ole oikeastaan alkanut; Plebejit ovat voittaneet itsellensä vapaan pääsön valtiovirkoihin ja senaattiin; mutta se ylimyskunta, se optimati-luokka, joka näin on syntynyt sekä Patricioista että Plebejeistä, johtaa yksin Roman politiikia. Roman senaatti ei ole mikään vaalin-alainen hallituskunta niinkuin Athenassa; se on ja pysyy aristokratillisena säätynä. Tämän aristokratillisen luonteensa kautta Roma herättää ylimys-puolueen luottamusta Kreikassakin; rikkaat pakenevat Roman turviin köyhien koston alta, ja Roma saapi siis joka paikassa ystäviä, jotka helpoittavat sen voittoa. Ylipäänsä Makedonialaisessa maailmassa yhteiskunnan perustukset olivat vajonneet, ja ainoastaan Romalainen hallitus saattoi antaa yhteiselämälle rauhaa ja yksityisille turvallisuutta.[7] Roman politiikilla taas oli ainoastaan yksi tarkoitusperä: maailman herruus; siihen se pyrkii kaikilla välikappaleilla, hyvillä ja huonoilla. Vihollisiansa se tietysti kovuudella kurittaa, laskee ne ikeensä alle, riistää niiltä kaiken valtiollisen olemuksen. Ystäviänsä se sitä vastoin palkitsee — siihen saakka että nekin ovat ikeen alle laskettavat. Näin Roman valta paisuu paisumistaan, kunnes Välimeri on muuttunut Romalaiseksi järveksi. Laveampi ala, kuin mitä kukaan muinais-aian valloittaja oli valtikkansa alle ko'onnut, suurempi joukko maita ja kansoja, kuin mitä Aleksanteri Suuren monarkiia jakamatonna oli käsittänyt, oli niin-muodoin yhdistettynä yhteiseksi Romalaiseksi maailmaksi (orbis terrarum Romanus). Kreikkalais-Makedonialaisesta maailmasta tosin itäisin osa jäi ulkopuolelle Roman vallan piiriä. Mutta sen sijaan kaikki länsimaat valtamereen asti ja pohjoiset seudut Reiniin ja Tonavaan saakka olivat Romalaisen valloituksen kautta saatetut historian näkymölle ja inhimillisen kehityksen yhteyteen. Historiallinen näkö-piiri oli siis jälleen melkoisesti laveuntunut.
Ja tämä avara maailma sen ohessa alkoi muodostua yhteiseksi kansallisuudeksi. Romalaiset itse olivat luonnoltaan taipuvaisia vastaan-ottamaan jos mitäkin vieraita aineita; tietysti siis Kreikkalaisten korkea sivistys löysi heissä alttiita oppilaita, varsinkin koska heidän ja Hellenien välillä oli alkuperäistä heimolaisuutta kielessä, uskonnossa ja laitoksissa. Kreikkalaisuus tulvaili sisään mahtavana virtana Romalaiseen elämään, ja Romalaiset ennen pitkää tulivat Helleniläisiksi sivistyksensä ja koko henkisen elämänsä puolesta. Näin syntyy eräs yhteinen Helleniläis-Romalainen kultuuri, joka tulee maailman-kultuuriksi. Makedonialaisen valloituksen suuri tehtävä oli ollut levittää Helleniläinen kultuuri kaikkiin itämaihin; mutta Roma jatkaa tämän tehtävän vielä laveammassa ja täydellisemmässä määrässä. Koko ihmiskunta — muutamia tuntemattomia raakalais-kansoja lukuun ottamatta — näyttää nyt olevan ko'ottuna yhteisen valtikan alle, ja sille muodostuu yhteinen Kreikkalais-Romalainen sivistys, yhteinen Kreikkalais-Romalainen kansallisuus. Tämä koko historiallisen maailman yhteen-sulauminen on historian merkillisimpiä ilmiöitä ja ansaitsee erinäistä selitystä. Tahdon sen vuoksi vielä seuraavissa luennoissa tarkastella Romalaisen maailman valtiollista ja kansallista kehitystä.
Seitsemäs Luento.
Roman tasavallan häviö.
Ennen kuin lähden tarkemmin selittämään Roman maailman-herruuden merkitystä, on tarpeellinen silmäillä Roman sisällisiäkin oloja ja niitä yhteiskunnallisia taisteluita, jotka olivat seurauksina Romalaisten valloituksista.
Olen edellisessä maininnut, että siitä hetkestä, jolloin Plebejit saivat oikeuden kaikkiin valtiovirkoihin, yhteiskunnallinen eroitus heidän ja Patriciojen välillä haihtui. Taistelevat aineet silloin sulivat yhteen ja tuo uusi paisunut elämän-voima tulvasi ulospäin: Italia ja Sikelia laskettiin Roman kansan herruuden alle, Karthagi voitettiin, ja Afrika etelässä, Espanja lännessä, Kreikka ja Makedonia idässä tulivat yhdessä jaksossa valloitetuiksi. Tällä välin Roman yhteiskunnassa on rauhaa ja hyvää sopua; mutta uuden eripuraisuuden aineita kokoontuu itse valloitusten kautta. Niin lavean valtakunnan hallitus, niin avaran politiikin johtaminen ei ole mahdollinen jättää yhteisten kansan-kokousten haltuun, vaan Roman senaatti ja ne johtavat perheet, jotka siihen ovat päässeet, anastaa itse teossa melkein koko vallan. Tämä vallitseva luokka tosin ei enää ole entistä Patricio-säätyä; sillä useat Plebeji-suvut ovat valtiovirkain kautta kohonneet senaattiin, ja näistä yhdistyneistä aineista on syntynyt uusi ylimys-luokka, niinkutsutut Optimatit. Maailman ryöstetyt aarteet ovat tähän aikaan tulvanneet Romaan, ja suunnattomat rikkaudet kokoontuvat Roman ylimysten käsiin. Nuo mahtavat Optimatit eivät enää ole mitään Cincinnatoja, jotka isänmaan kutsuessa lähtisivät pelto-työstään diktatori-virkaan, palatakseen kuuden kuukauden perästä takaisin halpaan maatilaansa. Valtio-virat ovat heillä elämän tarkoituksena, ja valtio-virkoihin on tuskin mahdollinen päästä kuin suurten rikkauksien avulla; sillä valitsevan kansa-joukon suosiota on ostaminen suurilla kansan-huveilla ja äänet on suorastaan lahjuksilla ostaminen. Mutta läpikäytyänsä kaikki kunnianasteet konsuli-virkaan saakka, ylimys pääsee tilaisuuteen runsain määrin korvaamaan tehtyjä kustannuksiaan. Edellisen vuoden praetorit ja konsulit saavat sitten propraetoreina ja prokonsuleina vuoden aiat hallita jossakin alusmaassa, ja koska heillä siinä on melkein rajaton valta sotapäällikköinä, hallintomiehinä ja tuomareina, kokoilevat siinä toimessa "oikein ja väärin" mahdottoman suurta saalista. Tämä rikkaus ja senaatti-sukujen keskinäinen liitto tekee ylimyskunnasta melkein suljetun säädyn, jonka piiriin joku halvempi mies — Romalaiset sanoivat "novus homo" s.v. uutis-ihminen, "parvenu" — ainoastaan vaivaloisesti saattoi tunkeuda sisään.