Kuten tiedämme, tämä se aika on, jolloin Cluniacensi-munkki Hildebrand astuu kirkollisen hallituksen johtoon, kunnes hän vihdoin itsekin nousee paavilliselle istuimelle, nimellä Gregorio VII. Tämän merkillisen miehen historia, hänen Caelibati-sääntönsä, hänen Investitura-riitansa keisari Henrik IV:nnen kanssa, vihdoin hengellisen vallan voitto keisariuden yli tässä asiassa, ovat tuttuja tapauksia, joita en voi ruveta tässä kertoilemaan. Mutta näiden tapausten yhteyttä ajan-hengen ja aian-tarpeiden kanssa täytyy meidän silmällä pitää; sillä ainoastaan tällä tavoin voimme käsittää, kuinka aseeton hengellinen mies paljaalla aatteen voimalla viepi voiton maailman mahtavimmasta hallitsijasta. Katselkaamme!
Kysymystä ei vielä ollut mistään muusta kuin hengellisen viran omasta pyhyydestä ja sen itsenäisyydestä maallisen vallan suhteen. Mutta juuri tämä hengellisen säädyn pyhittäminen ja sen irroittaminen feodali-maailman metelisestä menosta oli aikakauden kiihkein harrastus, joka perustui — se meidän täytyy tunnustaa — siihen kokemukseen, joka yltä-kyllin oli saatu maallisen yhteiskunnan turmiollisesta vaikutuksesta kirkon alalla. Ensimäinen huolenpito oli nyt asettaa itse kirkon pää, paavillinen virka, luotettavaan suojaan tämän, maallikko-vaikutuksen alta. Hildebrand ei voinut hyväksyä, että edes Kristikunnan maallinen esimies, keisari, oli ryhtynyt paavillisen viran asettamiseen; se oli muka periaatteessa väärin, koska päin-vastoin kirkon piti valvoa maallisen hallituksen kristillistä menoa; se saattaisi pait sitä minä hetkenä hyvänsä kääntyä Kristikunnan turmioksi, niin pian kuin joku vähemmin hurskas hallitsija, kuin Henrik III oli, tahtoisi käyttää kirkon vaikutusta maallisten tarkoitustensa palvelukseen. Toiselta puolen taas oli katkera kokemus opettanut, ett'ei sopinut jättää paavin valitsemista Roman seurakunnan ja vassallien haltuun. Näin ollessa keksittiin vaali-tapa, joka syrjäytti kaiken maallikko-vaikutuksen, ko'oten Roman pääkirkkojen papit ja lähiseutujen pispat valitsijakunnaksi eli niinkutsutuksi Kardinali-kollegioksi. Tätä laitosta ei kuitenkaan uskallettu panna toimeen ennen kuin Henrik III:nnen kuoltua, jolloin keisarin-arvo Henrik IV:nnen ala-ikäisyyden aikana oli voimatonna. Mutta siitä hetkestä asti oli kirkollinen monarkiia saanut omatakeisen perustuksen ja saattoi omalla alallaan turvallisesti vallita. Sääntö paavin-vaalista oli kuitenkin ainoastaan yksi pykäle kirkollisen itsenäisyyden järjestelmässä. Jo vähäistä aikaisemmin oli ruvettu ankaraan puhdistus-työhön kirkon muidenkin virkojen suhteen; kaikki pispat, jotka "Simonialla", se on maallikko-apuun turvaamisella, olivat virkaansa tulleet, eroitettiin säälimättä, ja periaatteeksi julistettiin, ett'ei kirkolliset miehet saisi asettua mihinkään läänitys-alaisuuteen maallisen vallan suhteen, eivätkä niin-muodoin voisi kirkollisten läänitystenkään puolesta vastaan-ottaa mitään "investituraa" eli asuun-panoa maallisilta esivaltiailta. Kirkko siis tahtoi tehdä täydellisen pesä-eronsa maallisen yhteiskunnan kanssa, pysyäkseen itse muka puhtaana ja saastumattomana keskellä syntistä maailmaa. Johdon-mukaisinta olisi epäilemättä silloin ollut, että kirkko tätä tarkoitusta varten olisi itse luopunut kaikesta maallisesta omaisuudesta, turvautuen ainoastaan hengen voimaan ja hengen aseisin. Mutta Keski-aian kirkko luuli tarvitsevansa näitä aineellisiakin välikappaleita, voidaksensa pontevammin vaikuttaa maailman parannukseen. Näistä periaatteista lähti Gregorio VII:nnen "Investitura"-taistelu, jonka me historiasta hyvin tunnemme.
Erinäistä selitystä tarvitsee tuo merkillinen Caelibati-sääntö, jonka Hildebrand samalla aikaa perille ajoi. Tässä kohden on ensiksi muistamista, että jo vanhastaan naimattomuus oli pidetty kristillisen pyhyyden erinomaisena tunnusmerkkinä ja erittäin papilliselle säädylle katsottiin paljoa sopivammaksi kuin perheellinen elämä; se oli jo aikaa ollut ikäänkuin korkeamman siveellisyyden vastaväite maallikko-elämän irstaisuutta ja barbarien monivaimoisuutta vastaan. Mutta tärkeämpi puoli asiassa oli kuitenkin nykyisen aian tarve suojella kirkkoa joutumasta maallisen yhteiskunnan kaavoihin. On, näet, huomattavaa, että kirkon virat tiluksinensa jo alkoivat perheellisten miesten käsissä muodostua feodali-laitoksen malliin, s.o. perittäväksi suku-omaisuudeksi, ja että tämä feodalinen taipumus, jos se olisi päässyt voimistumaan, tietysti olisi kirkollisen yhteiskunnan hajottanut aivan samalla tavoin, kuin maailma jo oli valtiollisesti hajalle mennyt. Eikä tämä vaara, kirkollisen monarkiian mahdollinen häviö, olisi ollut ainoana haittana kirkon feodalistumisesta. Hengellinen sääty, ainoa joka tähän aikaan vapaasti vastaan-otti jäseniä alhaisimmistakin kansan-luokista, olisi tällä tavoin muuttunut suljetuksi umpi-piiriksi, ja kaikki vapaus, kaikki inhimillinen edistys olisi kangistunut tuon yksin vallitsevan feodalismin syleilykseen. Tästä uhkaavasta vaarasta oli Caelibati-laki pelastuksena, ja kansojen yleinen mielipide siis hartaasti kannatti Hildebrand'in toimia siinäkin kohden. Sillä kansat usein vaistomaisesti tuntevat, mitä heidän rauhaansa sopii, ja sen mukaan toimivat, vaikkapa tekojensa vaikuttimet eivät ole heille itsellensä täydellisesti selvinneet.
Gregorio VII:nnen toimet ovat kirkollisen parannus-puuhan täytäntö. Kirkko on nyt puhdistunut, saavuttanut täydellisen itsenäisyyden maallisen vallan suhteen ja itse järjestynyt monarkilliseen hallitusmuotoon paavin esimiehyyden alle. Eikä siinä kyllä; maallisissakin keskuuksissa tunnustetaan hengellisten periaatteiden totuus, niiden oikeus johtaa ja valvoa maailman siveellistä menoa. Näin uudesta-syntyneenä nyt läntinen Kristikunta ryhtyy Ristiretkien jättiläisyritykseen, jonka merkitystä saamme edempänä tarkastella.
Seitsemäs-toista Luento.
Yleinen silmäys varsinaiseen Keski-aikaan.
Ennen kuin lähdemme edemmäs, tarkastamaan muutamia eri kohtia Keski-aian kehityksessä, lienee tarpeellinen luoda yleinen silmäys eteen päin, käsittääksemme tämän kehityksen yleistä suuntaa. Selvyyden vuoksi meidän silloin tulee leikata pienempiin kappaleisin tuo pitkä aian-mitta, joka ulottuu Cluniacensien parannus-puuhasta Luther'in uskonpuhdistukseen saakka; nämä viisi vuosisataa, joiden kehässä Keski-aian rikas ja monipuolinen elämä rehottaa, ovat melkein mahdottomat ymmärrykselle selvittää, ellei niitä jaeta lyhyempiin aian-jaksoihin, joiden kunkin pää-luonnetta sopii erikseen esittää. Tahdon sen vuoksi tässä, niinkuin kerran ennenkin, asettaa muutamia raja-pyykkejä ikäänkuin peninkulma-patsaiksi käytävälle tielle. Ja muiston helpoitusta varten tahdon jako-perusteeksi käyttää tasaiset vuosisadat, vaikka tuolloin tällöin joku tapaus jääkin toiselle puolelle otaksuttua raja-paikkaa. Näin saamme varsinaisen Keski-aian jaetuksi seuraaviin jaksoihin:
I. Vv. 1000-1100: Siveellisen uudistuksen aika, jolloin Cluny'stä lähtenyt parannus-puuha vaikuttaa sekä hengellisyyden ylentämistä kirkossa että tapojen jalostumista maallisessakin yhteiskunnassa. Aian-hengen kannattamana kirkko eli paavikunta silloin, kuten jo olemme nähneet, saavuttaa täydellisen itsenäisyyden ja ryhtyy yleisten tapausten johtoon. Tästä kirkollisten aatteiden johdosta seuraa jo vuosisadan lopulla suuri yleinen kansan-liike länsimailla, ensimäinen Ristiretki. Maallisessa yhteiskunnassa siveelliset periaatteet antavat läänitysherran ja vassallin keskinäisille velvollisuuksille tukevuutta ja synnyttävät ne kunnianla'it, joista Ritarisuus saapi alkunsa. Valtiollisella alalla ainoastaan kaksi tapausta saavuttavat suurempaa merkitystä; sillä ylipäänsä feodalismin hajanaiset olot ovat melkein lakkauttaneet kaiken valtiollisen historian. Nämä tapaukset ovat: Englannin valloitus Normandian herttuan alle, ja Normandialaisten seikkailijain toimi perustaa uutta kuningaskuntaa Etelä-Italiassa. Molempain merkitys on siinä, että osoittavat Ranskan kansallisuuden paisuvaa voimaa. Vaikka valtiollisesti hajallansa, tämä kansallisuus sillä tavoin levittää herruuttansa kaukaisille aloille ja seisoo valmiina astumaan maailman suurten tointen etupäähän. Ensimäinen ristiretki onkin kansallisessa katsannossa melkein yksinomaisesti Ranskalainen yritys, — Ranskalainen Argonauta-retki itäisille maille.
II. Vv. 1100-1200: Ristiretkien varsinainen aika, jolloin läntinen Kristikunta ensi kerran saapi yhteisen harrastuksen ajaaksensa, yhteisen edun valvoaksensa. Tämä yhteis-etu, Pyhän maan puolustus, anastaa länsimailla melkein kaiken huomion puoleensa ja vaatii melkein kaikki voimat palvelukseensa. Kuitenkin näiden maiden omatkin yhteiskunnalliset olot alkavat tuntea vaikutusta tuosta auenneesta valtiollisesta näkö-alasta. Läänitys-laitos tosin vielä seisoo vankkana, ja sen varsinainen kukka, Ritarisuus, nyt puhkeaa. Mutta itse ritarillinen laitos, joka periaatteessa tarkoittaa yleistä ase-veljyyttä kaikkien kristillisten soturien kesken, puhkaisee feodalismin ahtaat rajoitukset ja valmistaa sen häviötä. Samaan aikaan toinenkin yhteiskunnallinen muodostus astuu feodalismin rinnalle, nimittäin kaupunkien kunnallis-vapaus ja porvarillinen elämä. Sekin on alkunsa saanut maailman laveuntuneesta näkö-alasta, kaupan leviämisestä ja teollisuuden voimistumisesta. Irtain pääoma pyrkii valtaan feodalisen maa-omaisuuden rinnalle, ja itse läänitys-oloissa alkaa rahan merkitys vähitellen tunkea esivaltiaan ja vassallin henkilölliset välit syrjälle. Valtiollisella alalla ovat kaikki tapaukset ristiretki-aatteen vaikuttamina. Nämä sotaiset kansain-vaellukset lännestä itään ovat itsessään aikakauden tärkeimmät valtio-tapaukset, joiden kautta länsimaisia valtakuntia hetkeksi perustetaan Eufratin varsilla asti. Toisten ristiretki-puuhain kautta Kristinusko nyt levitetään Vendienkin aloille, ja Saksan valta ja kansallisuus silloin etenee Elbe'stä Veikseliin. Mutta Paavikunta, joka on kaiken tämän mahtavan liikkeen johtanut, ei enää voi tytyä paljaasen itsenäisyyteen maallisen vallan rinnalla; se pyrkii yleiseen herruuteen, ja sen taistelu maailman-vallasta keisariuden kanssa Barbarossan aikana on tämän aian omituisia ilmiöitä.
III. Vv. 1200-1300: Ristiretkien jälki-jakso, joka oikeastaan on jatkona edelliseen. Keski-aian henki nyt ilmaantuu täydellisen kypsyneenä, mutta aatteet jo alkavat kadottaa alkuperäistä tuoreuttansa. Jerusalem on jo lopullisesti hukattu. Ristisodat vielä jatketaan; mutta osittain ne hairahtavat toisille aloille, osittain muuttuvat pelkiksi seikkailu-retkiksi. Niinpä muutama risti-armeija valloittaa Konstantinopolin ja perustaa tuon lyhyt-ikäisen Latinalaisen keisarikunnan idässä. Ludovik Pyhä taas tosin ei unohda ristisodan pää-määrää, Pyhän-maan valloitusta, mutta kuluttaa voimansa Egyptiä ja Tunis'ia vastaan. Loppu-päätös on, että Kristityt vihdoin karkoitetaan Palestinasta ja Ristiretkien aikakausi loppuu. Myöskin käännytys-toimi pakanuuden alalla muuttuu yhä enemmän suoraksi valloitustoimeksi. Niinpä Saksalaiset ritarit laskevat Preussin ja Liivin asukkaat herruutensa alle ja Ruotsalaiset valloittavat Suomenmaan. Vaan miten-kuten on sillä tavoin Kristin-uskon valta tehnyt viimeiset askeleensa Euroopassa; ainoastaan muutamat syrjäiset kansat Aasian rajoilla ja Litvalaiset Euroopan mantereen rämeisillä sydänmailla ovat vielä jääneet yleisen sivistyspiirin ulkopuolelle. Oikeastaan läntinen Kristikunta, tarkemmin sanoen Paavikunta, on vahvistunut, vaikka sen valta itäisillä mailla raukeaa. Itäisen Kristikunnan alalla sitä vastoin on pelkkää häviötä ja perikadon oireita: Kreikan keisarikunta jo kallistuu hautaansa ja Venäjä joutuu Mongolien vallan alle. Mutta läntisessä Euroopassa kaikki elämän nesteet uhkuavat. Pyreneiden saarennossa Maurit melkein karkoitetaan. Ranska alkaa etsiä kansallista yhteyttänsä Capetilaisen kuninkuuden suojassa. Englannissa valmistetaan perustus-la'illisuuden ensimäiset alkeet. Saksassakin vilkas elämä kehittyy, varsinkin kaupan ja porvarillisen toimen alalla, ja Saksalainen kansa levittää liikkeensä kauas pohjoisille maille. Kaiken tämän kirjavan häärinän ylimmäisenä valvojana läntisessä maailmassa, istuu Roman paavi mahtavampana entistänsä. Siveelliset periaatteet eivät enää yksin ohjaa Paavikunnan politiikia; mutta se täyttää yhä kunnialla holhoja-virkansa kansojen yli, vaikka holhottava ei enää ole lapsi ja isällinen valta joskus muuttuu väkivallaksi. Taistelu Paavikunnan ja Keisariuden välillä tähän aikaan lopullisesti ratkaistaan: Romalais-Saksalainen keisarin-arvo oikeassa merkityksessään kukistuu Hohenstaufien kanssa, ja paavillisella vallalla ei enää ole mitään kilvoittelijaa maailman yleis-johdossa. — Silloin seuraa: