Jo kaksi vuosisataa olivat Venäjä ja Ruotsi taistelleet Karjalan omistamisesta. Ensi alussa oli voitto näyttänyt kallistuvan Ruotsalaisten puolelle, siihen aikaan kun Torkel Knuutinpojan ritari-retket uhkasivat temmata koko Karjalaisen heimokunnan pois Nougorodin alta ja rajoittaa Slavilaisten valtaa heidän omiin kansallisiin ääriinsä. Mutta pian oli onni taas kääntynyt, varsinkin Ruotsalaisen marskin surman jälkeen, ja aikoja oli ollut, jolloin itse Viipurinkin linnassa Nougorodilainen posadnikki isännöitsi. Pähkinälinnan rauhanteko v. 1323 koki nämä seikat sovittaa sillä tavoin, että isompi osa Karjalais-heimokuntaa jäi Venäjälle, mutta Savon, Jääsken ja Äyräpään kihlakunnat ynnä Viipurin linna heitettiin Ruotsin omaksi. Rajajoki ja ylinen Vuoksen-virta tulivat valtakuntien rajoiksi asutulla alalla; ylempänä taas, missä asumaton erämaa alkoi, olivat rajapyykit harvassa ja epä-vakaisia, ja antoivatkin sitten alituisia riidan syitä, sitä myöden kuin takamaat kahden puolen täyttyivät uutis-asukkaista. Mutta syvempi syy, kuin rajain epä-vakaisuus, esti tämän rauhan tulemasta "ikuiseksi", kuten sovinto-kirjassa oli luvattu. Slavilainen valta oli kerran mahtavakin ollut ja silloin tottunut pitämään Suomensukuiset kansat laillisena perintönänsä. Nyt se heikkoutensa ja hajallisuutensa aikana oli Germanilaisille kansoille kadottanut ison osan tätä luultua omaisuuttaan, nimittäin Saksalaisille Liivin ja Viron maat Peipos-järveen ja Narva-jokeen saakka, ja Ruotsalaisille koko Suomenniemen varsin lähelle sitä valtatietä, josta Nougorodin ja Venäjän kaikki länsimainen kauppa kulki. Nämä vauriot syvästi loukkasivat Slavilaisten etua, mutta vielä syvemmin heidän kopeuttansa ja uskonnollistakin tuntoa; sillä heidän uudet naapurinsa lännessä tunnustivat Romalaisen paavin hengellistä valtaa, mutta Venäläiset noudattivat Kreikan-kirkon sääntöjä, ja nämä veljes-kirkot vihasivat toisiansa pahemmin kuin pakanoita. Näin asiain ollessa ei ollut kuin luonnollista, että Venäjä, sitä myöden kuin se jälleen voimistui, kokisi kostaa entiset kärsimänsä, ottaen takaisin, mitä oli kadottanut, ja lisäksi valloittaen, mitä sodan onni antaisi. "Ikuisen rauhan" siasta oli perustettu ikuinen rauhattomuus, ja Karjala kahden puolen valta-rajaa oli jo kaksi vuosisataa ollut alituisena vainon tantereena.
Lopulla 15:tta vuosisataa tämä rauhattomuus sai pelättävän muodon. Siihen asti oli tuo tasavaltainen Nougorod melkein yksinänsä ajanut Slavilaisuuden asiat tällä puolen. Nyt sitä vastoin Moskovan suuriruhtinas-kunta, hallitsijansa Iivana Vasilinpoian alla, kohosi koko Venäläisen vallan pääksi ja astui yhdistetyillä voimilla sota-kentälle. Samalla aikaa taas länsi-valtojen voimat olivat enemmän hajallansa kuin milloinkaan. Liivissä oli pitkällinen sota raivonnut hengellisen ja maallisen vallan välillä, ja kun tämä talttui, syttyi verinen riita Riian kaupungin ja Saksalaisen ritariston kesken. Ruotsin-vallassa oli tosin Sten Sture vanhempi osannut karkoittaa Tanskalaiset maasta ja piti nyt hallitus-ohjat valtio-hoitajana. Mutta valtakunnan sekä maalliset että hengelliset herrat olivat liian mahtavat ja itsevaltaiset, että Stuuren toimissa olisi oikeata jäntevyyttä voinut olla, ja Tanska puolestaan koki julkisilla ja salaisilla juonilla kylvää eripuraisuutta. Se raju-ilma, joka oli yltymässä Venäjän puolelta, oli tosin jo vetänyt Ruotsin hallituksen silmät Suomen rajan varustamiseen, ja Eerikki Akselinpoika Tott, joka v. 1475 sai Viipurin läänitykseksi, oli rakennuttanut uuden Olavin-linnan eli Savonlinnan, vieläpä ympäröinnyt Viipurin kaupunkia kivisellä muurilla. Vaaran karttuessa, kokivat Ruotsin hallitusmiehet sovittaa sisälliset riidat Liivinmaassa ja sitoa sen maan mahtajat yhteiseen liittoon Venäjää vastaan. Tämä vihdoin onnistuikin v. 1492, jolloin Lokak. 22 p. senlainen välipuhe solmittiin Tukholmassa. Mutta samalla aikaa oli Venäjäkin itsellensä löytänyt liittolaisen, joka Ruotsille oli mitä vaarallisimpia. Se oli Tanskan ja Norjan kuningas Hannu eli Juhana, joka yhä etsi tilaisuutta valloittaksensa Ruotsin kruunua ja tätä tarkoitusta varten ei epäillyt houkutella eri-uskoisen Venäjän tylyjä laumoja Suomen päälle. Kesällä 1493 kävivät hänen lähettiläänsä suuriruhtinaan tykönä, ja seuraus oli, että Iivana kohta lähetti lankonsa, Demetrio Palaiologon, Tanskaan, missä liitto solmittiin Marrask. 8 p. yhteisesti Sten Stuurea ja Liivin maamestaria vastaan. Kahden puolen luvattiin naapuri-sopua ja uusi rajankäynti, niin pian kuin Hannu kuningas saisi Ruotsalaisen kruunun ja sen kanssa Suomenmaan omaan haltuunsa. Suuriruhtinas taas ei mielestään vaatinut kohtuuttomia, kun lupasi tytyä siihen, mikä muka vanhastaan oli Nougorodin ja Venäjän-vallan oikeata omaisuutta ollut. Mutta siihen luokkaan hän lukikin Äyräpään, Jääsken ja Savon kihlakunnat, eli koko sen osan Karjalaa, minkä Torkel Knuutinpoika muinoin oli valloittanut. Kysymys oli siis, pitikö Suomenmaan kadottaman kahden vuosisadan viljelystyöt ja kaikki ne ponnistukset, joilla Savo ja Karjala olivat juuttuneet emämaahan kiinni. Semmoista ajatusta Suomen kansallistunto jo siihen aikaan kauhistui.
Toinen Luku.
Suomalaisten puolustus-neuvot ja Venäläisten päälle-karkaus Syyskuussa v. 1495.
Suomenmaassa oli jo kauan aikaa aavistettu myrskyn tuloa ja ne miehet, jotka tälle maalle hyvää soivat, mutta varsinkin Turun jalo pispa, Maunu Särkilahdelta, olivat kovin tuskillaan tämän poloisen isänmaansa pelastuksesta. Tosin oli loppuvuodella 1487 rauha rakennettu Venäjän kanssa viideksi vuodeksi. Mutta jo kauan ennen kuin sovittu aika loppui, oli pienempiä meteliä tapahtunut pitkin rajaa Lapin seuduilla Rajajokeen saakka, eikä ollut milloinkaan tietoa, minä hetkenä Iivanan koko voima maahan hyökäisi. Sitä vastoin Suomen puolustus-neuvot olivat kyllä heikkoja, ja Maunu pispan itsensä oli jo pari kertaa täytynyt omien palvelijainsa kanssa rientää Knuutti Possen avuksi, joka Viipurin haltiana oli pantu ensimäistä puuskaa kestämään. Mikä apu hädän hetkellä voisi tulla Ruotsin puolelta, oli aina epätietoista, koska Sten Stuure paljoa huolellisemmin valvoi omia etujansa Tanskan kuningasta ja Ruotsin ylimyksiä vastaan, kuin Suomen etuja ja Suomen raja-asioita. Ylipäänsä valtiohoitajan luonne synnytti täällä puolen enemmän epäluuloa kuin turvallisuutta, ja milloin hän viime kerran oli Suomessa käynyt, talvella ja kesällä 1491, oli hänelle riita syttynyt Maunu pispan kanssa, vaikka tosin sovinto taas tehtiin Turun sakaristossa ennen hänen lähtöään. Se liitto, minkä Stuure seuraavana vuonna oli solminut Liivin maamestarin kanssa, ei myöskään ollut niin paljoksi turvaksi, kuin ensi silmäyksellä näytti. Iivana, näet, oli sinä vuonna rakennuttanut Joanan eli Ivangorodin linnan varsin vastapäätä Narvaa, ja maamestari, joka tästä tuli hädilleen, oli rientänyt hakemaan Ruotsin liittoa, mutta tarkoitti silmin-nähtävästi ainoastaan apua itselleen eikä suinkaan avun-tekoa Suomenmaalle. Sitä vastoin oli varomista, että juuri tämä liitto vielä enemmin yllyttäisi Iivanan vihaa, ja että se ryntäys, mikä kenties oli aiottu Vironmaahan, nyt tulisi siitä syystä kääntymään Suomea vastaan.
Tammikuussa v. 1493 oli Viipurissa jonkunmoinen kokous, jossa keskusteltiin varustus-toimista Venäjää vastaan. Tämä vuosi ja seuraava kuitenkin kuluivat jommoisessakin rauhassa. Mutta aikaisin kesällä 1495 saatiin tieto, että Venäläiset varustivat suurta valloitus-retkeä Suomenmaahan. Ensimäinen sana tästä asiasta tuli Räävelin pispalta ja kaniikeilta Maunu pispalle Turkuun, ja tämä kohta lähetti tiedon Ruotsiin. Sten Stuurelta silloin tuli vastaus, että pispan piti väkenensä rientämän Viipuriin, ja Maunu lähtikin meritse sinne Elokuun keskipaikoilla. Ennen lähtöänsä hän näyttää antaneen käskyn läntisille maakunnille, että neljä talonpoikaa varustaisivat joka viidennen rientämään rajaa kohden Viipurin avuksi. Itse Viipurissa ei vielä nä'y olleen tarkkaa käsitystä vaaran koko suuruudesta. Maunun tultua, Posse otti pispan palvelijat ja muuta väkeä mukaansa ja marssi uljaasti rajan yli. Mutta pian tuli havaitsemaan, että Venäläisten joukko oli hänelle liian väkevä, ja hänen täytyi peräytyä Viipurin muurien taaksi. Tämä ensimäinen kokemus osoitti tarpeelliseksi ryhtyä voimallisimpiin varustus-neuvoihin. Pispa, joka valtiohoitajan poissa ollessa oli ylimmäinen mies koko maassa ja paremmin kuin kukaan saattoi kiihoittaa tämmöiseen sotaan uskon vihollisia vastaan, lähetti nyt Viipurista käskyn kaikille Suomen asukkaille, että joka mies, joka oli viisitoista täyttänyt, tarttuisi aseisin ja rientäisi Viipurin avuksi. Kohta sen perästä hän itse lähti Turkuun järjestämään tätä maan-nostoa. Sillä välin hän oli lähettänyt kirjeen toisensa perästä sekä Upsalan arkipispalle että valtiohoitajalle, pyytäen voimallista ja viipymätöntä apua Ruotsin puolelta.
Mutta ennen kuin vielä pispan toimittama nostoväki, saati Ruotsista toivottava apu, saattoi liikkeelle tulla, olivat Venäjän laumat jo samonneet rajan yli ja tulivat hirveästi hävittäen Viipurin edustalle. Niiden voima mainitaan olleen 60,000 miestä ja päällikkönä oli ruhtinas Danilo Vasilinpoika Shtjena, mutta Nougorodilaisen joukon johdatti voivoda Jaakko Sakarjitsh ja Pihkovalaisen osakunnan ruhtinas Vasili Shuiskoi, joiden lisäksi seurasi useita ruhtinaita ja mahtavia miehiä. Tämmöinen voima näytti olevan aiottu koko Suomenmaan valloittamiseen, ja Venäläiset kehuivatkin ei aikovansa palata, ennenkuin olisivat nähneet Tukholman. Heillä oli muassansa kaikenmoisia piiritys-aseita, muun seassa myöskin suunnattoman suuria tykkejä, joista muutamat mainitaan olleen 24 jalan pituista. Näin varustetuina tulivat Rajan yli Ristin-päivänä, Syysk. 14 p., ja etenivät Viipuria vastaan. Niinkuin tavallisestikin, seurasi surma ja hävitys sodan jäljissä. Äyräpää, Uusikirkko, Kivennapa ja Jääski eli koko maakunta Viipurin itäpuolella oli jo tuhkina suitsemassa, ja kaikki asukkaat, mitkä eivät päässeet pakoon, joutuivat surman omiksi.
Kolmas Luku.
Viipurin piiritys, Vatikiven kähäkkä, ja Venäläisten ensimäinen rynnäkkö.
Silloin, niinkuin nytkin, oli Viipurin kaupunki kaakkois-puolella sitä salmea, missä Torkelin rakentama linna seisoi pienessä saaressaan. Etelä-puolella oli meren lahti, josta Uuraan salmen kautta tullaan aavalle Suomenmerelle. Pohjois-puolella kaupunkia taas oli Suomenveden-pohja, joka luoteesen päätyy Latookan salmeen, mutta kaakkoa kohden pitkin kaupungin kuvetta lähettää kapenevan kaistaleen, nimeltä Salakkalahti. Kaupunki, joka siis ainoastaan kaakon puolelta yhtyi mannermaahan, oli ollut helppo varustus-värkeillä lujentaa, ja luultavaa on, että jo ennen Tottin aikoja jonkun-moinen vallitus oli ollut suojeluksena Venäläisten päällekarkauksia vastaan; muutoin olisi vaikea ymmärtää, kuinka Mustaveljekset eli Dominikanit olisivat jo v. 1450 uskaltaneet tänne luostarinsa rakentaa. Mutta se muuri, minkä Tott nyt pari kymmentä vuotta sitten oli rakennuttanut, oli täydellinen kivestä tehty linnoitus, jonka rinteestä kohosi useita vahvoja torneja. Saman varustuksen takana kokosi Knuutti Posse ne vähäiset voimat, mitkä tässä hädässä olivat saatavana. Maan etevimmät ritarit ja päälliköt palvelijoinensa olivat jo saapuville tulleet, ja niiden seassa mainitaan Henrikki Eerikinpoika Bitz Pohjois-Suomen laamanni, Tönne Eerikinpoika Tott, Maunu Frille, Maunu Laurinpoika, eräs Winholt niminen luultavasti Saksalainen sekä useat muut. Myöskin pispa Maunu oli sinne jättänyt palvelioitansa, joiden lukumäärä oli kuudetta kymmentä. Lisäksi alkoi talonpoikia kokoontua lähisistä maakunnista. Ensimäiset olivat rajaseutujen pakolaiset, mutta nämä enimmäksi osaksi lähtivät taas tiehensä. Sitä vastoin ennättivät jo Uusmaalaiset paikalle, vaikka niiden sotakunto, kuten kohta saamme nähdä, ei ollut juuri kehuttava. Näillä voimilla oli ainakin ensimäistä puuskaa kestäminen. Samalla aikaa piti Posse huolta Länsi-Suomen suojeluksesta, jos vihollinen yrittäisi samota sinne asti. Eräs Pentti Niilonpoika lähetettiin Viipurista Kymijoelle valmistamaan murroksia ja suojelus-värkkiä. Hän palasi kohta taas Viipuriin, ja Klaus Henrikinpoika Horn Etelä-Suomen laamanni, sekä Herman Fleming Louhisaaren herra asetettiin vahtia pitämään Kymijoella. Turun seuduilla oli rahvas varustaimallaan; mutta puute oli ritareista ja ase-miehistä, jotka olisivat voineet johdattaa talonpoikien joukkoja ja lisätä heille uskallusta. Lokakuun 1 p. marssivat kaikki Turun läänin "vapaat miehet", Turun ohitse. Eräs Severin eli Söyrinki niminen heitä johdatti, ja pispa siunasi heidän lippunsa uskon ja isänmaan suojelemiseksi.