Pyhän Matheus'en päivänä, Syysk. 21 p., olivat Venäläiset alkaneet levittää leirinsä Viipurin etelä-puolella.

"Heitä tuhansia Viipurin edustalla löytään,
Koko kentän rakentavat värkkiä täyteen;"

kertoo Ruotsin riimikronika. Kolme ensimäistä viikkoa piirittivät kaupunkia ainoastaan itä-puolelta, ja länsi-puolelta oli Viipuri vielä vapaana ottamaan vastaan ne lisäväet, mitkä tulla lappasivat kaikista Suomen maakunnista. Vihollinen sill'aikaa valmisteli piiritys-värkkiänsä ja tutkieli lähiset saaret ja seudut. Kaupunkilaiset puolestaan tekivät muutamia uloskarkauksia. Viikolla Lokak. 4-10 pp. välillä tapettiin muutamilla saarilla noin 40 Venäläistä, ja Winholt teki toisen retken samalla onnella. Mutta Venäläiset jo alkoivat kiertää Suomenveden-pohjaa ja pyrkiä Lavolan salmen yli, sulkeaksensa Viipurin länsi-puoltakin. Tätä estääksensä lähetettiin yöllä maanantaita vastaan, Lokak. 11-12 pp. välillä, retkikunta ulos kaupungista Lavolan seuduille. Johdattajina olivat Niilo Pentinpoika, Maunu Frille ja Winholt; muassa seurasi 100 aatelis-palvelijaa ja noin 800 Uusmaan talonpoikaa. Matka kävi veneillä kolme neljännestä peninkulmaa luoteesen, vaikka Lavolan salmi viepi vedet ulos Juustilanjärvestä. Salmi, joka meidän aikoina on muuttunut Saimaan-kanavan suuksi, oli etelä-osassaan veneen-kululle kelvollinen; mutta sen pohjois-päässä, noin pari uutta virstaa ylöspäin oli koski, joka kutsuttiin Vatikiven- eli vanhoissa kirjoissa Vatukiven- koskeksi. Sama paikka mainitaan olleen Venäläisten tavallinen ylikäytävä, kun he tahtoivat Viipuria kiertämällä samota sisämaahan. Mahdollista on, että Viipurilaiset tällä kertaa olivat tänne laittaneet muutamia varustus-värkkiä estämään vihollisen pääsöä lännemmäksi, ja retken tarkoitus ei ainakaan näy muuta olleen, kuin vastustaa Venäläisten tuloa salmen yli.

Mutta asia kävi varsin onnettomasti. Tuskin oli maalle noustu veneistä, niin tuli huuto, että Venäläiset lähestyivät. Uusmaan talonpoiat kohta ryntäsivät veneisin toinen toisensa päälle, niin että toinen puoli aluksista uppoontui. Sitä vastoin aatelis-palvelijat tekivät viholliselle miehuullista vastarintaa, sill'aikaa kuin vesi muutamista veneistä taas tyhjennettiin. Joukko Venäläisiä tapettiin ja Uusmaalaiset alkoivat jälleen rohjentua. Mutta nyt tuli isompi Venäläis-voima; aatelis-palvelijain täytyi peräytyä rannalle päin, ja talonpojat syöksyivät taas pakoon veneisinsä. Tämä Uusmaalaisten veltto pelkurius tuotti tuhon kaikille. Noin 100 talonpoikaa hukkui. Aatelispalvelijoista ei tullut takaisin kuin 8 tai 10, ja muiden seassa olivat kaikki Maunu pispan palvelijat, paitsi kokkia ja viittä miestä, kaatuneet tai vangiksi tulleet. Vangiksi myöskin joutuivat Niilo Pentinpoika ja Maunu Frille. Mutta Winholt pelasti itsensä sillä, että hän köyden avulla vedessä laahasi veneen perästä. Tämä Vatikiven onneton kähäkkä synnytti paljon mieli-karvautta Viipurissa. Posse oli ä'issään talonpoikien kelvottomuudesta ja vakuutti, että jos 400 Uusmaalaista kuulevat äänen kahdesta Venäläisestä, he muka oieti pötkivät pakoon. Jotain syytä hänellä näkyy olleenkin; sillä paljas sanoma tästä onnettomuudesta hajoitti metsiin 150 Porvoon-lääniläistä, jotka matkalla Viipuriin jo olivat tulleet Säkkijärvelle. Pahinta oli, että Venäläisillä nyt oli vapaa pääsö Lavolan salmen yli, josta heitä joka hetki täytyi odottaa saartamaan Viipuria lännenkin puolelta. Tämä varottu asia kävikin varsin pian toteen.

Jo luultavasti toisena päivänä teki Venäläisten päävoima itäiseltä eli Pantsarlahden puolelta ensimäisen rynnäkkönsä kaupunkia vastaan, tuoden risu-vihkoja, tankoja ja tikapuita. Kaupunkilaiset tekivät voimallista ja onnellista vastarintaa. Kahdella lipulla viholliset tunkeusivat Mustaveljes-luostarin editse muurin ja meren välille; mutta he ajettiin väkivoimalla takaisin ja palasivat leiriinsä. Juuri päävoiman peräytyessä, ilmaantui toisella puolen kaupunkia se osakunta, joka oli kiertänyt Suomenveden—pohjaa. Heitä oli paitsi jalkaväkeä noin 450 ratsua, jotka nyt asettuivat saartamaan Viipuria lännen puolelta.

Neljäs Luku.

Viipurin pelastus.

Sillä kannalla olivat asiat, kun Viipurin sota-päälliköt Lokakuun 14 p. kirjoittivat valtiohoitajalle Ruotsiin, pyytäen häntä kiireesti rientämään heidän avuksensa. Tämä kirje ei voinut tulla perille ennen kuin Marraskuussa ja avun toiveet siis olivat kyllä kaukaisia. Tosin Stuure jo aikaisin kesällä oli saanut muistutuksia Suomen vaarasta, ja monituisilla kirjeillä oli häntä pyydetty tulemaan sotavoiman kanssa tänne. Mutta valtiohoitajalla ja Ruotsin herroilla oli par'aikaa muuta tekemistä. He viettivät kesänsä Kalmarissa sotainnon hieromisissa Tanskan kanssa ja ennättivät tuskin ajatella Suomen varustamista ja auttamista. Vasta silloin, kun hätähuudot itäiseltä rajalta tulivat aivan haikeiksi, päätettiin, että Sten Stuure ja useat muut herrat kokoisivat sotavoiman ja itsekin lähtisivät Suomen puolelle. Mutta vuoden-aika oli jo myöhäinen ja valmistus-toimet tietysti vetivät aikaa. Vihdoin Marraskuun keskipaikoilla oli Stuure ko'onnut noin 900 miestä sota-väkeä; Pyhän Eerikin lippu tuotiin Upsalasta, ja Katrinan päivänä, Marrask. 25 p., lähdettiin Koohaminan satamasta merelle. Mutta nyt tuli talvi väliin. Vastatuulta, jäätä ja lunta sattui matkalaisten tielle, kaksi laivaa särkyi ja muutamain täytyi palata. Muut, ja niissä valtiohoitaja itse, päättivät Antinpäivänä, Marrask. 30 p., Ahvenaan. Miehistä ei kukaan ollut hukkunut, mutta lähes 400 olivat jääneet tulematta. Ne, jotka Ahvenaan olivat päässeetkin, kärsivät suurta haittaa pakkasesta; sillä talvi tuli ankarampi, kuin mies-muistissa oli ollut, niin että muutamat kuolivat viluun ja osa kylmättyi. Kuitenkin nyt oltiin vasta puoli-tiessä. Laivat ja muona-varat jäätyivät kiinni Ahvenaan ja väen täytyi jään yli matkata Turkuun. Näin myöhästyneet toimet eivät voineet Suomelle suurta apua tuottaa. Mutta sen siaan säättiin Ruotsissa messuja, paastoja ja rukouksia muka "kristikunnan ja poloisen maakunnan, Suomen, edestä".

Viipurissa sillä välin olivat Knuutti Posse ja Suomalaiset miehuullisesti vastustaneet Venäläisten yrityksiä. Vihollinen ampui kaupunkia suurilla tykeillänsä, ja muurit tornineen alkoivat haljeta ja kukistua. Mutta Posse korjautti ennättämistään kaikki vammat, ja Winholt piti valpasta vahtia. Näin kului viikko toisensa perästä, jolloin Venäläiset eivät näytä yrittäneen mitään suurempaa rynnäkköä. Riimikronika vain kertoo:

"He ampuivat kaksi tornia maahan;
Silloin muuri rupesi mullistumahan.
Kolmannen tornin ampuivat niin,
Että kaks' kerta-säkkiä mahtuisi siihen.
Tuo kelpo Knuut Posse, urhea mies,
Hän ne suuret reiät tukkia ties';
Ja Winholt rehellisesti
Oli valpas ja vihollisen esti". —