Epätietoista on, liekö Viipuri sillä välin saanut mitään lisäväkeä. Niin pian kuin vihollinen oli täydellisesti saartanut kaupunkia, ei muu kuin harjaantunut sotaväki lie voinut tunkeuda piiritettyjen avuksi, ja luultava siis on, että Länsi-suomen nostoväki pysähtyi Kymijoelle. Tässä ainakin vaikuttivat sen, että Venäläiset eivät päässeet retkeilemään Hämeesen. Savoon sitä vastoin karkasi tähän aikaan Venäläinen parvikunta, jonka tarkoitus oli hätyyttää Olavin linnaa. Mutta linnan isäntä eli vouti, Pietari Niilonpoika, lähti ritari-palvelijain ja rahvaan kanssa vihollista vastaan ja ajoi parvikunnan takaisin rajan yli. Venäläiset eivät ennättäneet tehdä muuta vahinkoa, kuin polttaa muutamat talot ja tappaa yhden nimismiehen. Mutta Pietari Niilonpoika ja Savon miehet kävivät pahaa pahalla kostamassa, polttaen Venäjän puolella rajaa enemmän kuin 800 taloa ja kaataen monta Venäläistä.
Äkillinen talven-tulo Marraskuun lopulla näyttää pakoittaneen Viipurin piirittäjiä yrittämään lopullista rynnäkköä, elleivät tahtoisi tyhjin toimin palata omaan maahansa. Aikaisin aamulla Pyhän Antin päivänä, Marrask. 30 p., marssivat viholliset summattomalla ratsu- ja jalka-väen voimalla kaupunkia vastaan, nostaen miehuullisesti leveitä tikapuita muurin tasalle. Nyt syntyi hirmuinen taistelus. Venäläisten suuri enemmyys alkoi kallistaa voiton heidän puolelleen. Riimikronika kertoo, että he olivat seitsemän tuntia muurin päällä, jossa heidän paasunansa soivat yhtenään, ja että jo olivat valloittaneet useita torneja, joista heiluttivat lippujansa. Muurista alkoi vihollinen laskea tikapuunsa alas kaupunkiin, ja Viipurin viimeinen hetki näytti tulleen. Mutta kaupungin puolustajat eivät nytkään hämmästyneet, vaan sytyttivät yhden tornin alle tervaa ja muita palavia aineita, ja polttivat siihen suuren joukon Venäläisiä. Silloin tuli Venäläisten päälle äkillinen pelon huimaus, jonka oikeata syytä emme tarkoin tunne. Mahdollista on, että Posse jollakin kruuti-kaivoksella räjähytti osan ryntääjiä ilmaan; ja kansan-taru, joka myöhemmin oman käsityksensä mukaan kuvasi näitä seikkoja, on antanut tapaukselle nimen: Viipurin pamaus, koska muka viholliset suurella räjähdyksellä olivat ilmaan lentäneet. Rahvas piti Possen suurena velhona, joka taikauksilla oli tämän kumman saattanut toimeen. Mutta Posse itse ja muut kaupungin päälliköt selittivät koko tapauksen sulaksi ihme-työksi, jonka Pyhä Andreas juhlapäivänänsä oli heille tehnyt. Oli muka taivaalla näkynyt loistava Pyhän Antin risti, jota nähdessään viholliset kovin hämmästyivät, olletikkin koska kaupunki heidän silmiinsä näytti olevan täynnänsä puolustajia, vaikka todellakin oli Venäläisten suhteen turhan vähäinen joukko. Mikä lieneekään oikea syy ollut, niin ryntääjät pötkivät hätäisesti muurista pakoon ja peräytyivät leiriinsä.
Tällä tavoin nyt Viipuri oli pelastettu. Tosin kaupunkilaisten voima oli liian heikko yrittämään valloittaa Venäläisten leiriä. Mutta nämä jo itse alkoivat salaisesti valmistaa lähtöänsä. Barbaran yönä, Jouluk. 4 p:ää vastaan, lähti osa heitä tiehensä, ja ennenkuin Pyhän Annan juhlia vietettiin, joka täällä Suomessa tapahtui Joulukuun 15 p., oli piiritys kokonaan lakannut, kestettyänsä puolen kolmatta kuukautta. Possen ja Viipurilaisten urhollisuus oli tällä hädän aialla säilyttänyt Suomenmaalle sen entiset rajat itää kohden ja pidättänyt Venäläisten paisuvan vallan. Mutta raja-maakunta oli hirveästi hävitetty; talot olivat poltetut, vilja ja karja ryöstetty, ja osa asukkaista surmattu tai viety Venäjään. Ne taas, jotka olivat piilotelleet metsissä ja murroksissa, olivat saaneet taistella nälän ja kauhean pakkasen kynsissä; heidän oli silmät päässä paisuneina nyrkkien kokoisiksi, ja moni kaatui kohta kuoliaaksi, niin pian kuin lämpimään tuli tai ruokaa sai.
Juuri samana päivänä, kuin Viipurin pamaus tapahtui, oli Sten Stuure väkenensä tullut Ahvenaan. Vähää ennen Joulua hän tuli Turkuun ja kokoitteli siellä väkeänsä sekä muona-varojansa, jotka hevoisilla kuljetettiin Ahvenasta. Luultava on, että hän vielä talvi-sydännä aikoi marssia Viipurin avuksi. Mutta juuri Joulu-yönä, kun papit tuomiokirkossa alkoivat veisata "Te Deum", tuli iloinen sanoma Viipurin ihmeellisestä pelastuksesta. Se oli kirje, jonka Viipurilaiset olivat lähettäneet niille herroille, jotka Kymijoella vahtia pitivät, ja jonka nämä kiireesti toimittivat Turkuun. Joulu-ilon lisäksi tuli nyt ilo isänmaan onnellisesta pelastuksesta. Uskallamme lisätä, vaikk'ei historia sitä mainitse, että sinä yönä Turun kirkossa veisattiin tavallista hartaammin Jumalalle ylistystä.
Viides Luku.
Kosto-retket v. 1496.
Venäjässä tämä suurten hankkeiden huono loppu synnytti paljon mieli-karvautta. Iivana Vasilinpoika itse muutti lähemmäksi rajaa Nougorodiin, ja toimitti sieltä uuden retkikunnan, jonka piti vielä samana talvena käydä kostamassa edellisen retken vaurioita. Tämän uuden sotavoiman päälliköiksi pantiin Nougorodilaiset voivodat ruhtinas Vasili Kosoi ja Andrei Tiheliadnin. Tammik. 17 p. lähtivät Nougorodista ja saivat käskyn tunkeutua Savoon ja Hämeesen asti mutta karttaa Viipuria. Tämä puuska tuli varsin äkki-arvaamatta Suomen päälle. Stuure oli hajoittanut väkensä talvi-majoihin. Hän oli jonkun osan lähettänyt Satakunnan kuninkaan-kartanoon Kokemäelle; Talalaiset ja pestatun väen hän oli toimittanut Viipuriin, ja 70 huovia Knuutti Kaarlonpojan komennon alla hän määräsi Savonlinnan vahvistukseksi. Nämä viimemainitut, kun he Helmik. 2 p. olivat perille tulemassa, joutuivat vihollisen saaliiksi; sillä Venäläiset jo makasivat Savonlinnan edustalla. Ainoastaan 7 tai 8 huovia, niiden seassa Knuutti Kaarlonpoika, pääsivät tästä pulasta hengissä pakoon. Venäläiset eivät kuitenkaan malttaneet viipyä Olavinlinnaa piirittämässä. Kauhealla hävityksellä levisivät länteen päin, etenivät Hämeenlinnan seuduille saakka, ryöstivät Hattulan kirkkoa, ja olivat ainoastaan kahden päivämatkan päässä itse Turusta. Voimme arvata, mikä kiire tästä tuli valtiohoitajalle. Arpakapula kulki Ahvenassa ja Uudella maalla, ja mies talolta nostettiin aseisin. Sillä tavoin saatiin kokoon, jos Riimikronikkaan saamme luottaa, koko 40,000 miestä, joista oli 900 huovia; tykistöä mainitaan olleen 103 "skerpentiniä". Helmikuun 24 p. marssittiin tällä voimalla Turusta ulos. Mutta Venäläiset olivat jo voittosaaliinsa kanssa kääntyneet kotimatkalle, eikä Stuure tavannut ainoatakaan vihollista. Riimikronika sanoo:
"Mitä nyt auttoi kaikki pidetty huoli?
Autiona oli Karjala, Savo ja Hämettä puoli.
Niissä ei kuulunut yhtä ihmis-sanaa;
Eik' ollut koiraa, kukkoa tai kanaa".
Tämä kuvaus saattaa olla liiallinen; mutta epäilemättä oli hävitys ollut mitä kovimpia. Maalisk. 6 p. tulivat hävittäjät suuren vankijoukon kanssa takaisin Nougorodiin. Sten Stuure taas, joka jo toisen kerran oli myöhästynyt toimissansa, päästi nostoväen jälleen kotia ja majoitti sotamiehensä pappiloihin.
Silminnähtävä oli, että jos Venäläiset pääsisivät tekemään useita semmoisia retkiä, Suomenmaa vihdoin hervottomuudesta joutuisi Venäjän alle. Viimeinen kokemus oli osoittanut, että harjaantumaton talonpoikainen nostoväki ei riittänyt suurempaan sotaan, ja maassa löytyvä varsinainen sotaväki oli liian vähäinen. Tosin ne 400 miestä, jotka viime syksynä olivat Stuuren joukosta jääneet, tulivat Paaston aikana, Maaliskuun alussa, perästä. Mutta lisää tarvittiin, ja valtiohoitaja palasi Maaliskuun lopulla Ruotsiin, hakemaan enemmän väkeä Suomenmaan puolustukseksi. Väkeä tulikin; mutta Sten Sture, joka oli luvannut ennen kuukauden kuluttua tulla takaisin Suomen puolelle, viipyi koko kesän Ruotsissa pitämässä herrain-päiviä Tanskan asioista. Suomen sotapäälliköksi oli jäänyt Svante Stuure, ja hänen kanssansa Sten Turenpoika Bielke ja Eerikki Trolle.