Sill'aikaa kuin maalliset mahtajat niin heikolla menestyksellä holhoivat Suomenmaan puolustamista, oli hengellinenkin valta täydessä toimessa samaa tarkoitusta varten. Linköpingin mainio pispa Hemming Gadd ja eräs Turun kaniikki Henrikki Wenne kiirehtivät Romaan, missä silloin paavi Aleksanteri VI istui kristikuntaa hallitsemassa. Tältä mieheltä osasivat toimittaa kaksi hengellistä kirjettä eli bullaa Suomen eduksi; toisella kiellettiin Hannu kuningasta tällä hädän aialla Ruotsin valtaa ahdistamasta; toisella luvattiin ane synnistä ja piinasta niille, jotka lähtisivät risti-sotaan Venäläisiä vastaan. Mutta Kristuksen siainen otti hyvän hinnan avun-teostansa, niin että lähettiläisten täytyi eräältä Florensilaiselta rahakauppiaalta lainata 880 dukatia bullain lunnaiksi. Kuitenkin viipyivät nämä kalliit kirjeet niin kauan tiellä, ett'ei niistä sinä vuonna mitään apua ollut. Hannu kuningas yhä jatkoi juoniansa, jotka pidättivät valtiohoitajan Ruotsin maalla, ja Iivana valmisti uusia hävitys-retkiä Suomea vastaan.

Venäjän etevimmät kanteet Ruotsia vastaan olivat: 1:ksi, että tuo uusi linna Savossa oli rakennettu Venäjän puolelle rajaa; ja 2:ksi, että koko Perä-pohja alkuperäisen rajakäynnin mukaan olisi kuuluva Venäjän alueesen, vaikka Ruotsi sen oli muka aikojen kuluessa omaksensa anastanut. Tässä ei ole tila tutkia näiden kanteiden oikeutta; siinä kyllä, eitä Iivana edellä kaiken tahtoi Venäjälle valloittaa ne rajat, mitkä hän arveli vanhempain rauhankirjain määräämiksi. Tästä syystä Venäläiset taas Heinäkuussa hävittivät Juvassa, joka siihen aikaan käsitti koko koillisen Savonmaan. Mutta vielä suurempi retki tehtiin samaseen aikaan Vienan puolelta Pohjanmaata vastaan. Kaksi veljestä, ruhtinaat Iivana ja Pietari Ushati, kokosivat suuren sotajoukon Vienan seuduilta, Äänisjärveltä ja Ustjugista asti, kulkivat pitkin jäämeren rannikkoa Norjalaisen alueen läpi ja samosivat Lapin kautta Pohjanmaalle, eli niinkuin Venäjän kronikat sen nimittävät, "kymmenen virran maalle", hävittäen koko rannikon Tornion ja Kalajoen välillä. Asukkaat eivät nähneet muuta neuvoa kuin antautua Venäjän alle. Kun voivodat syksympänä palasivat Moskovaan, seurasi heidän kanssansa Liminkalaisia, jotka suuriruhtinaalle tarjosivat maakunnan alamaisuutta. Iivana otti heidät suosiolla vastaan ja antoi heidän palata kotiin. Näin Suomessa valtiolliset, kansalliset ja uskonnollisetkin siteet katkesivat, ja henki jo näytti lähtevän nääntyvästä ruumiista.

Se sotavoima, joka nyt vihdoin oli Suomeen ko'ottu, näyttää kesänsä maanneen Viipurin seuduilla, eikä siis voinut kaukaisia meteliä estää. Mutta tarpeelliseksi nähtiin jollakulla uros-työllä kostaa Venäläisille heidän tekemiä vahingoitaan, ja syys-kesällä siis valmistettiin suuri retki Viipurista Joanaa vastaan. Tarkoitus oli nähtävästi muuttaa sodan kauhut Viron puollelle rajalle ja houkutella Liivin ritarit sodan osallisuuteen, kuten he liitossaan v. 1492 olivat luvanneet. Kohta Neitsyt Maarian taivaasen-oton jälkeen (Elok. 15 p.) purjehtivat Svante Stuure ja Knuutti Posse 70:lla aluksella ja 2000:n miehen kanssa ulos Viipurista ja tulivat Elok. 19 p. Narvajoelle, joka oli vanhastaan rajana Viron ja Venäjän välillä. Virran suulla oli vastapäätä toistansa näiden eri valtojen kaksi raja-linnaa, länsipuolella Narva ja itäpuolella tuo neljä vuotta sitten rakennettu Ivangorod eli Joana, jota nyt retki tarkoitti. Ruotsalaiset kohta alkoivat ampua kaupunkia tykeillänsä, eivätkä paljon vastusta saaneet. Joanassa oli noin 3000 miestä; mutta komentaja ruhtinas Juri Babitsh pelästyi kohta ja pötki häpeällisesti tiehensä. Kaksi muuta ruhtinasta, jotka sotajoukon kanssa seisoivat lähellä, eivät myöskään tulleet avuksi, ja Joana joutui kahden viikon perästä Syysk. 2 p. piirittäjäin valtaan. Ruotsalaiset saivat ylen suuren voittosaaliin. Mutta Knuutti Kaarlonpoika, joka viime talvena oli onnellisesti päässyt Venäläisten käsistä Savonlinnan edustalla, joutui tällä kertaa vihollisten valtaan ja surmattiin hirmuisesti. Ruotsalaiset olivat nyt voittaneet paikan, joka meren-takaisuutensa tähden oli heidän melkein mahdoton pitää. He tarjosivat Joanan Liivin maamestarille, mutta tämä ei tohtinut rikkoa rauhaa Venäjän kanssa. Seuraus oli, että Ruotsin väki saaliinsa ja vankiensa kanssa palasi Viipuriin, jättäen Ivangorodin auki ja autioksi. Mutta Venäläiset ottivat sen taas haltuunsa ja varustivat entistä paremmaksi, häikistellen Liivin ritareita, jotka olivat päästäneet niin hyvän otuksen käsistään. Pilkallansa ampuivat Joanalaiset virran yli, niin ett'ei kukaan voinut turvallisesti kulkea Narvan kaduilla, ja itse Narvan pormestari Juhana zur-Meininge ammuttiin sillä tavoin kuoliaaksi.

Kuudes Luku.

Mahtajain toimet ja tuumat.

Sill'aikaa kuin Svante Stuure ja Knuutti Posse näin urhollisesti ylensivät Ruotsin aseiden kunniaa, ennätti valtiohoitajakin palata Suomeen. Nyt olisi toivomista ollut, että Ruotsin yhdistetty voima olisi uusilla uros-töillä pakoittanut Venäläiset rauhaan. Mutta valtiohoitaja, joka Ruotsissa oli tullut riidan alkuun arkipispan kanssa, riitaantui tässä sekä Svante Stuuren että Maunu pispankin kanssa eikä ollenkaan osoittanut sitä hallitsija-kuntoa, joka nykyisessä asiain tilassa olisi ollut tarpeellinen. Svante, joka valitti jääneensä koko edellisen kesän Venäläisten syötiksi, eikä saaneensa elatusvaroja tai palkkaa palvelijoillensa, lähti tiehensä Ruotsiin. Valtiohoitaja taas lähti rajan puolelle, ja otti mennessään Turun pispalta 30 lästiä rukiita, luvaten valallisesti niillä Joanaa varustella Ruotsin kruunun hyväksi. Mutta Joana jäi varustamatta, ja Maunu pispa syystä arveli, että ne rukiit olisivat tehneet paremman hyödyn, jos niitä olisi jaettu Suomen hiippakunnan köyhille, jotka nälkään olivat nääntymässä. Lisäksi Sten Stuure melkein väkisin otti suuren rahasumman Pyhän Hemmingin uhreilta; mutta halunsa suojella Suomenmaata ei ollut yhtä suuri kuin halunsa ko'ota varoja. Hän oli jo ehdotellut neuvoskunnalle, että joku osa Suomenmaata sopisi heittää Venäjälle rauhan hinnaksi; mutta neuvoskunta ei siihen suostunut. Nyt hänelle tuli pelko, että muka Svante Stuure nostaisi kapinan häntä vastaan, ja hän arveli täytyvänsä palata Ruotsinmaahan. Maunu pispa tuli kauheasti hädillensä isänmaan, köyhän Suomen tähden, joka näin jäisi Venäläisten saaliiksi. Koko maakunnan täytyisi muka antautua Venäjän alle, eikä olisi muuta odotettavana kuin marttiran-kuolema ja pako. Ruotsista samalla aikaa lähetettiin vakuutus, ett'ei Svante eikä kukaan muu tekisi Stenin poissa ollessa mitään eripuraisuutta; päin-vastoin muka valtiohoitajan palaaminen voisi pikemmin sytyttää kapinaa. Näistä neuvoista huolimatta valtiohoitaja tuli pois Viipurista ja oli Joulun edellä Turussa. Vielä kerran pispa koki taivuttaa hänen huikentelevaista mieltänsä, osoittaen Suomen suurta ja silminnähtävää vaaraa. Stuure puolestaan vaati sitkeästi Maunulta lisää rahaa, ja lupasi niillä pestata sotaväkeä Liivistä. Kun ei kumpikaan suostunut toisen tuumiin, lähti valtiohoitaja vihdoin Ahvenan kautta omaan maahansa. Hän mainitaan Suomessa ollessaan varustaneen väellä Viipuria ja Savonlinnaa ja teettäneen murroksia Pernajasta Hämeen rajalle. Mutta yleisesti häntä syytettiin, että hän sodan alusta saakka oli kehnosti hoitanut Suomen asioita, ja että hän nyt jätti sen kurjaan turvattomuuteen. "Eipä toivomista ole", kirjoitti Maunu pispa, "että hän tällä tavoin voi pelastaa isänmaata, koska hän niin ylen huikentelevainen on toimissansa".

Kaikeksi onneksi alkoivat jo Venäläisetkin taipua rauhantekoon. Käkisalmelta tuli sovinnon tarjouksia, ja Maunu pispa lähti Tammikuun lopulla Porvoosen, keskustelemaan sinne tulleiden Viipurin herrain kanssa asiasta. Siellä päätettiin, että lähettiläs pantaisiin Nougorodissa käymään, ja että jos ei varsinaista rauhaa saataisi toimeen, kumminkin väli-rauha tehtäisiin kevääsen asti. Tällä välin oli rajalla kaikki levollista, ja Maaliskuun 3 p. 1497 vihdoin solmittiin Nougorodissa rauha kuudeksi vuodeksi.

Ennenkuin tämä sovinto vielä oli solmittu, vaikutti tytymättömyys Sten Stuuren toimiin valtakumouksen Ruotsissa. Ylimykset kutsuivat Hannu kuninkaan maahan, ja tämä kruunattiin loppuvuodella 1497. Sten Stuure, joka eroitettiin valtiohoitaja-virasta, tehtiin sen siaan valtio-hovimestariksi ja sai läänitykseksi koko Suomenmaan kaikkine linnoinensa. Syytös, että hän huolettomuudellansa oli ollut syypää Suomen kärsimyksiin, ei kuitenkaan tahtonut hänestä luopua. Mutta pispa Maunu Särkilahdelta, joka aina oli valmis pitämään heikomman puolta, koki tällä kertaa suojella Stuurea kaikista soimauksista. Kuitenkin täytyi Sten Stuuren Johanuksena 1499 antaa läänityksistään Turun, Viipurin ja Savon linnat takaisin kuninkaalle.

Mutta että Hannu kuninkaassa oli kaikkien enin syy ollut Suomen kärsimyksiin, sitä ei kukaan silloin aavistanut. Vihdoin tapahtui, että Paaston-aikana 1501 suuriruhtinaan lähettiläät tulivat Ruotsiin ja Tukholman raastuvassa kuninkaan ja neuvoskunnan edessä esittivät sovinto-ehtonsa. He muistuttivat Hannulle sen liiton, minkä hän v. 1493 oli tehnyt Venäjän kanssa Ruotsia vastaan ja vaativat nyt, että se luvattu uusi rajankäynti tapahtuisi ja Venäjälle annettaisiin Savo ja Karjala. Ja koska Hannu nyt Ruotsin kuninkaana oli valittanut Venäläisten hävityksistä Suomenmaassa ja vaatinut heiltä vangit takaisin, niin Iivana antoi vastata: "Teidänpä käskystä tuli Ruotsinvalta meille molemmille viholliseksi, ja mitä väkeä Ruotsalaisilta siinä sodassa hukkui, se hukkui, veli pyhä, Teidän tähtenne". Nämä tiedot käänsivät Ruotsalaisten sydämmet pois Hannusta. Hän eroitettiin vielä samana vuonna Ruotsin-vallasta, ja Sten Stuure otettiin jälleen valtiohoitajaksi.

Mutta Iivana kääntyi sillä välin Liiviä vastaan, vaikka ei sielläkään hänen valloitus-hankkeensa paremmin onnistuneet, kuin ennen Suomenmaassa. V. 1504, Syysk. 14 p., tehtiin vihdoin Nougorodissa Ruotsin ja Venäjän välillä tukeva rauha, joka sittemmin seuraavina aikoina useita kertoja uudistettiin. Joka kerta puhuttiin rajankäynnistä, ja joka kerta jäi asia entiseen epävakaiseen tilaansa. Mutta Suomenmaalle jäi kumminkin sen vanha ala vähentämättä, ja tämä oli pää-etu Viipurin mainiosta pamauksesta.