TALVI-SATAMA LUOTEISESSA JÄÄMERESSÄ.
Kertomus kuinka Englannin laivat Hekla ja Griper viettivät talvensa Melville-saaren tykönä v. 1819-1820; ynnä silmäilys edellisiin ja jälkeisiin luoteis-retkiin.
Jos Englannin rikkaus, sen mahtavuus merellä, sen avara valta kaikissa maan-pallon osissa ovat asioita, joita täytyy ihmetellen katsella, niin ei ole unohtamista, että kaiken tämän loiston perustuksena on joku omituinen kestävyys kansallisessa luonteessa, joku jäykkyys ja vakavuus, joka ei koskaan heitä kesken tehtäviänsä. Tämä suuttumattomuus näkyy sekä Englantilaisten historiassa että heidän yksityisessä elämässäänkin; mutta olletikkin ovat nykyisen vuosisadan löytö-matkat luoteisessa Jäämeressä antaneet todistuksen, että Englantilaisen rohkeus voipi, Englantilaisen taidon ja sivistyksen avulla, voittaa kovimmatkin vaarat ja vastukset, mitkä tylyin luonto saattaa tarjota. Se on todellaki ylevä tunto, joka sydämmeen ryhtyy, nähdessämme kuinka ihminen voipi ei ainoastaan toimeen tulla vaan myöskin nauttia elämän iloa siinä, missä melkein kaikki muu elävyys pakenee tuiman kylmän alta. Semmoisen esimerkin tarjoo Heklan ja Griperin talvi-majoitus lopulla vuotta 1819 ja alussa v. 1820, josta tässä aion antaa kertomuksen. Mutta lukija epäilemättä kaipaisi asian oikeata käsitystä, ellen ensiksi tekisi lyhyen katsahduksen edellisiin löytö-matkoihin samoilla seuduilla ja samassa tarkoituksessa. Otetaan siis tässä ensin silmäiltäväksi näiden matkustusten alku ja tarkoitus.
1. Luoteis-retket ennen v. 1819.
Jo lopulla 15:ttä vuosisataa, kun Kolumbus oli löytänyt Länsi-Intian ja Vasko-di-Gama onnellisesti oli Afrikan ympäri tehnyt ensimäisen vesimatkan Itä-Intiaan, syntyi Englannissa halu keksiä joku kentiesi vieläkin lyhyempi tie niille kaakkoisen Aasian seuduille, joiden kalliit kryydit jo aikaa olivat olleet tärkeitä kauppa-tavaroita. Semmoista tietä toivottiin löytyvän joko koillisessa pitkin Euroopan ja Aasian pohjoisrantoja, taikka luoteessa Grönlannin länsipuolella, taikka vihdoin itse pohjois-navan poikki, purjehtimalla ensin täyttä pohjaa ja sitten täyttä etelää. Tämmöiselle löytömatkalle lähetti v. 1496 Englannin kuningas Henrikki VII erään Venetialaisen, nimeltä Juha Kabot, joka viidellä laivalla purjehti luoteesen ja luultavasti tuli Hudson'in-salmelle saakka. Toinen yritys tehtiin Henrikki VIII:nnen hallitessa, mutta kävi onnettomasti. 25 vuotta myöhemmin eli vuonna 1553 tehtiin kolmas yritys, joka ei myöskään ollut varsin onnellinen, mutta kuitenkin yhdessä kohden oli meren-kululle suureksi hyödyksi. Kaksi tämän retken laivoista joutuivat talveksi Lapinmaan rannalle, missä koko väki nääntyi viluun; mutta kolmas, jonka komentaja oli kapteini Chancelor, oli onnellisesti päässyt Vienan-mereen, josta se seuraavana kesänä palasi Englantiin. Sillä tavoin oli Venäjänmaahan löytty uusi kauppatie, joka seuraavalla vuosisadalla, kun Tsaarien valta kokonansa oli suljettu pois Itämerestä, havaittiin kyllä tarpeelliseksi. Vienanmerestä Englantilaiset yhä yrittivät itään päin, ja Tapani Burrough löysi v. 1556 Vaigats-salmen sekä Novaja-Semlian kaakkois-nokan. Mutta pian havaittiin, ett'ei tällä tiellä ollut Kiinaan ja Intiaan pääsemistä. Mitä löytöjä sittemmin on tehty pitkin Aasian pohjoisrannikkoa, se melkein kaikki on luettava Venäläisten ansioksi. Englantilaiset sitä vastoin kääntyivät luoteesen ja löysivät nyt perätysten ne salmet ja selät, jotka kantavat Frobisher'in, Davis'in, Hudson'in ja Baffin'in nimet.[1] Frobisher'in matkat tapahtuivat vv. 1576 ja seurr., Davis'in v. 1585. Erittäin ansaitsee Hudson'in surullinen kohtalo mainitsemista. Hän oli ensimäisellä matkallansa v. 1607 yrittänyt purjehtia pitkin Grönlannin itäistä puolta, toivoen että pohjoisempana löytyisi kulkuväylä länteen päin, mutta 81 l/2° levulla täytyi hänen kääntyä takaisin jäiden tähden. Seuraavalla matkalla hän kulki salmen läpi lahteen, jotka molemmat kantavat hänen nimensä, ja seurasi Labrador'in länsi-rannikkoa etelään. Tässä hänen täytyi hakea talvi-satamaa, mutta laiva-väki näyttää kärsineen oudosta ilma-alasta paljon vaivaa ja rasitusta sekä tästä käyneen ynseäksi. Talvi kuitenkin kului ja laiva oli jo lähtenyt satamastaan, kun Kesäkuun 21 p. väki nousi kinastukseen, otti komentajan ja hänen poikansa kiinni ja heitti ne veneesen oman onnen nojaan. Laivan salvomies, joka oli pitänyt isäntänsä puolta, vaati päästä hänen onnenkumpanikseen, ja lisäksi pakoitettiin kuusi sairasta rupeamaan samaan liittoon. Kaikki nämä näin jätetyt miehet ovat kadonneet tietämättömiin. Kinastuksen päämies sai sitten surmansa tappelussa Eskimojen kanssa. Muut pääsivät vihdoin nälästyneinä ja viheliäisinä takaisin Englantiin. — Muutamia vuosia myöhemmin tapahtuivat Baffin'in matkat. V. 1616 hän kulki Davis-salmen läpi ja rannusti koko lahden, joka on saanut hänen nimensä. Pohjasessa hän keksi Smith-salmen ja luoteessa Lankaster-salmen, mutta jälkimäisessä häntä kohtasi jääsalpa ja hän palasi tältä luoteisväylän oikeasta oven-suusta sillä luulolla, että Lankaster-salmi oli ainoastaan umpiperä. Kaksi vuosisataa jätettiin asia sen luulon nojaan; sillä kaikki luoteiset löytömatkat, mitkä sillä välin tehtiin, kulkivat Hudsonin lahden pohjoiselle puolelle.
Voimme heittää nämä kaksi vuosisataa siksensä. Luoteis-väylän asia tuli ainoastaan aika-ajottain kysymykseen ja matkustukset niillä seuduin eivät mainittavasti lisänneet maantieteen alaa. Mutta kapteini Knight'in matka v. 1719 on kuitenkin mainittava onnettoman loppunsa tähden. Hän komenti rekatti-laivan ja muun aluksen, mitkä Hudsonin-lahden Seura, joka käyttää turkisten kaupan näillä seuduilla, oli matkalle lähettänyt. Laivat menivät Southampton-saaren ja mannermaan välitse pohjaseen, ja kun ei isoon aikaan kuulunut niistä mitään, luultiin niiden jo päässeen Tyveneen mereen asti. Asian laita ei ollut niin onnellinen. Vähitellen löydettiin laivan-kaluja pienestä Marmorisaaresta ja vihdoin v. 1748 keksittiin eräästä lahdelmasta itse laivat hajonneina veden alla. Eskimot tiesivät jutella, että ne pahoin vialloisessa tilassa olivat lahdelmaan tulleet. Väestön lukumäärä oli alussa ollut 70 miestä, ja Eskimoilta olivat tuolloin tällöin saaneet elatus-aineita, joista he maksoivat kaikenlaisilla rautavaluilla, mitkä heidän seppänsä alituisesti oli takomassa. Kuitenkin oli jo ensimäisen talven kuluessa 50 heistä kuollut. Kun toisen talven perästä Eskimot taas kävivät heitä katsomassa, oli ainoastaan kaksi miestä enää hengissä. Näiden raukkain oli tapa usein kiivetä erään kallion kukkulalle, tarkastaen kaakon puolelle, ikäänkuin apua odottaen; kuin ei mitään näkynyt, istuivat itkemään. Vihdoin toinen heistä kuoli, ja toinen, joka koetti peittää toverinsa maan poveen, kaatui nääntyneenä puolitekoiseen hautaan ja heitti henkensä hänkin. — Saman vuosisadan kuluessa Venäläiset tutkivat Kamtshatkan vedet; Beering ja Tshirikov löysivät Aleutien saariston, ja edellinen keksi sen salmen, joka eroittaa Uuden maailman Vanhasta ja nyt nimitetään Beeringin-salmeksi. Tällä tiellä yritti Englannin mainio kapteini Cook, kolmannella matkallansa v. 1776, hakea kulku-väylän Amerikan ympäri, mutta palasi sillä tiedolla, että 70:nteen levu-asteesen saakka ei löytynyt pääsöä itään päin. Tästä yritykset pysähtyivät koko neljäksi-kymmeneksi vuodeksi. Mutta v. 1815 tapahtui, että Venäjän luutnantti Kotzebue kulki Itämerestä Beeringin salmelle, ja vaikk'ei hänen matkansa tuottanut mitään mainittavaa uutta, se kuitenkin viritti Englantilaisissa halun lähtemään uusille kokeille. Tämä halu eneni, kun kuului, että se ääretön jäiden paljous, joka kauan aikaa oli ollut kiintyneenä Grönlannin itäiseen rannikkoon, nyt oli lohjennut ja kulkenut eteläiseen valtamereen. Niinpä kaikki Islannin lahdet ja vuomat olivat vv. 1816 ja 1817 tulleet täyteensä jäitä, jotka Grönlannista sinne ajeltuivat, ja eteläisillä vesillä niin kaukana kuin 40° levulla tavattiin suuria jää-tantereita ja vuoria, jotka usein moneksi päiväksi estivät laivain kulkua Yhdys-vallan ja Englannin välillä. Että nämä jäät tulivat Grönlannin rannoilta, ja että pohjan vedet sillä tavoin olivat auenneet, todistivat vielä varmemmin valaskalan-pyytäjät. Näin asian ollessa päätettiin v. 1818 lähettää liikkeelle kaksi retki-kuntaa, toinen luoteesen, toinen pohjoisnapaa kohden. Jälkimäinen, jonka johtajat olivat Buchan ja Franklin, palasi tyhjin toimin, koska yksi laivoista oli jäistä saanut loukkauksen. Sitä vastoin Juha Ross ja Parry, jotka lähtivät Baffin'in lahteen, etenivät hyvän matkaa Lankaster-salmeen, kunnes Ross luuli näkevänsä salmen pohjassa vuori-selänneen, joka estäisi edemmäs pääsemistä. Hän ei purjehtinut lähemmäksi, tutkimaan josko näkemänsä oli todellista vuoria vai ainoastaan ilmassa kangastusta, semmoista usein nähdään kylmän ilma-alan vesillä, vaan kääntyi laivoinensa takaisin ja tuli kotia. Useat Ross'in kumppaneista olivat kuitenkin vakuutetut, että Lankaster-salmi oli avoin väylä. Seuraavana vuonna lähetettiin Parry ja Liddon ottamaan asiasta selkoa, ja heidänpä matkavaiheista seuraa tässä laveampi kertomus.
2. Heklan ja Griperin luoteis-retki vv. 1819, 1820.
Toukokuun 11 p. 1819 lähtivät laivat Hekla ja Griper, komentajana luutnanti W. C. Parry, Englannista matkalle, ja tulivat Kesäk. 28 p. Davis'in salmelle. Tavallisesti tässä alkavat ne vaivat ja vastukset, jotka ovat luoteis-retkille omituisia. Niinkuin kartastakin näemme, on Baffin'in lahti jokseenkin avara meri, mutta joka talvi se yltä-ylitse menee vahtoaan jäähän, joka taas keväällä tuulen ja päiväpaisteen käsissä rikkuu neljän-, viiden-kymmenen kyynäräisiin teloihin ja kulkee yhdessä tukussa etelään. Tämä jäiden paljous, joka nimitetään keski-jäiksi (middle ice) ja valta-tukuksi (main pack), ulottuu pitkänä salpana pohjasesta etelään ja estää siis poikki-pääsön idästä länteen. Kolmella eri tiellä saatetaan tämmöisessä tilassa yrittää Baffin'in lahden länsi-puolelle, joko kiertämällä tukun pohjoispäätä, taikka kulkemalla eteläisen pään ympäri, taikkapa tunkeumalla jäiden poikki suoraan jos mahdollista. Mutta joskus tapahtuu, että kaikki nämä tiet ovat suljetut. Ainakin ne ovat vaaraa ja vastusta täynnä. Nuo suunnattoman suuret jää-telat ja tantereet ovat alituisessa liikkeessä, tuulen ja meren-virran ajamina; milloin survaavat toisiansa moniäänisellä jytinällä, milloin eriälle jättäen välillensä pitkiä tanhuita sulaa vettä, taikka törmäävät hirmuisella voimalla yhteen, ajaen jää-kappaleet päällitysten kahden-, kolmen-kymmenen jalan korkuisiksi kummuiksi. Laiva, joka joutuu näiden törmääjäin väliin, saattaa helposti särkyä niinkuin pähkinän kuori, taikka nostetaan kokonansa vedestä jäiden päälle.
Mutta Baffin'in lahti synnyttää jää-vuoriakin, jotka samoin kuin jää-tukut uivat tästä ulos Atlantin valtamereen usein hyvinkin suuressa paljoudessa. Nämä hirmuisen isot uiskentelevaiset lohkareet ovat kuitenkin vallan toisenlaista syntyperää kuin tantereet ja telat, eivätkä ole suolaista ainetta niinkuin viime-mainitut. Ne ovat alkunsa saaneet rantamaiden laaksoloissa, jotka tässä kylmässä ilma-alassa ovat ikuisen jään ja lumen vallassa. Laaksot enimmästi viettävät merelle päin, ja kun jäätä ja lunta yhäti karttuu ylisellä puolella, niin jäätikkö hiljaksensa sujuu alas-päin, kunnes aallot sen lohkaisevat rannasta irti. Näin päästyänsä valtoimeksi osoittaa jää-vuori usein kummallisia muotoja. Kun niitä isompi joukko ko'ossa on, näyttävät kaukaa katsoen niinkuin vuorinen maakunta. Toisinaan ovat linnojen tai kirkkojen näköisiä, varustetut torneilla, huipuilla ja kaarevoilla porteilla. Niiden väri on kauniisti vihertävää, vivahtaen siniin, mutta kaukaa katsoen luulisit niiden olevan valkoista marmoria, kaikki merenkulkijat puhuvat yhdellä äänellä niiden monen-karvaisesta värien loisteesta, joka vaihtelee erilaatuisten ilmain mukaan. Niiden suuruus on usein hämmästyttäväinen, ja koska veden-päällinen osa on ainoastaan seitsemännes koko kappaleesta, niin saapi tavallisesti lukea, että syvyyden mitta vedenpinnasta on kolme vertaa korkeuden suhteen. Ross näki Baffin'in lahdessa useita, jotka olivat pohjaan tarttuneet puolen-kolmatta sadan sylen syvyydellä. Niitä tavataan usein ääretön joukko, noin neljä, viisi sataa yhdessä, ja etelämmäksi tullessaan levittävätkin kylmää ja sumua avaralle alalle, usein penikulman määrät ympärillensä. Päivä-paisteen vaikutuksesta jäätikkö aina alkaa pehmitä ja sulaa, ja puhdas suolaton vesi juoksee koskena vuoren kupeista alas; silloin usein kyllä tapahtuu että laivat tämmöisestä lähteestä täyttävät juoma-varansa. Mutta muitakin syitä löytyy, jotka toisinaan käskevät laivojen lähestyä jäävuorten luokse. Silloin pyrkivät ne suojaan jonkun tuiman vihurin alta, milloin taas tukkujäiden tulvasta päästäkseen, koska jäävuori laajuutensa ja syvyytensä tähden aina kulkee hitaammin, kuin telat ja tantereet. Mutta tämä lähestyminen ei ole varsin vaaraton; suuria veden-alaisia jää-kappaleita saattaa lohjeta ja nousta veden pintaan, rikkoen laivan pohjaa; veden alla saattaa löytyä joku terävä kärki, joka puhkaisee laivan kuvetta; se väkevä virta, joka tavallisesti kulkee jää-vuoren sivulla, saattaa viskata aluksen tätä jäistä muuria vastaan, ja koska jää-vuori useinkin täpärästi viippuu vedessä, se helposti vierii ylös-alaisin ja voipi musertaa lähestyneen laivan.
