— "Ihmisellä on lyhyt ikä, mutta sitäkin lyhyempi muisti. Siitä ei ole täyteensä kahta kymmentä vuotta, kuin minä ja Viljakka Pouttu te'imme naimis-matkan, veimme miekka kädessä kaksi kaunista sisarta Karjalasta. Siihen aikaan nähtiin meissä kaksi luopumatonta toveria. Mutta ystävyys on haihtunut kuin oluen vaahto ja vanha toveri jo yrittää, millä saisi veikkonsa re'en syrjältä kinokseen. Hän on uusia veljiä saanut Karjalassa, missä emme ennen muuta nähneet kuin yhteisiä vihollisia. — No, onko viisitoistakaan vuotta kulunut siitä, kun kävin Maunu kuninkaan puheilla toimittamassa koko tälle Pirkkalais-väelle herruuden Lappalaisten yli, jota ei yksikään teistä olisi voinut. Nyt olen mielestänne jo tarpeeton, mitätön mies. Kiitollisuus on riutunut, niinkuin keväinen jää, se on umpeen mennyt, niinkuin re'en jälki lumituiskussa". — Hän nosti silmänsä taas; kaikki oli ääneti ja hän jatkoi: "Minua soimataan siitä, kun poikani olen lähettänyt kuninkaan ja marskin hoviin! Millä lailla luulette voivanne pitää sen oikeuden ja herruuden, jonka teille toimittanut olen, jos en minä teille pidätä Ruotsin hallitusmiesten suosiota. Minun poikani palvelus vieraassa maassa on teille suojelusta, hänen retkensä Karjalan pakanoita vastaan ostaa teidän syntinne Jumalalta anteeksi. Mutta te ette ymmärrä taivaallisia eikä maallisia etujanne. No", hän lisäsi uhka-äänellä, "minä pyydän teistä eron. Maksakaa vain, minkä olen hyväksenne kuluttanut!" — Koira kerran haukahti puheen päätteeksi, ikäänkuin sanoaksensa: "Niin maksakaatte, taikka!" —

Äänetön odottamus vallitsi koko joukossa. Mutta Viljakka Pouttu kohta uudestaan nousi.

— "Jos tahdot meistä eron", sanoi hän, "niin kulutuksesi ja vaivan-näkösi ovat helposti maksetut, — ne, mitkä meidän edestämme olet tehnyt ja nähnyt. Sinun syntiesi tähden olemme jo ruvenneet kirkkoa rakentelemaan ja joutuneet Turun pispan vallan alle. Sinun omaatuntoasi painaa kahden naisen murha, ja sinulle helpoitukseksi painaa meitä nyt Turun paavin paimen-sauva. Sinun muistosi on höltynyt, kun et enää oikein muista sotaretkeämme Karjalaan. Minä olin naimaton, ja kun kaksi kaunista sisarta tapasin, niin sodan oikeudella otin toisen, — te'in hänen naisekseni. Mutta sulla oli nainen kotosella. Mitä vasten silloin otit toisen Karjalais-neidon mukaasi. Ja minne entinen emäntäsi katosi? minne sen lapset? Ja kuinka uuden naisen kävi? Se vihasi sinua, se on totta. Häntä miellyttääksesi, sinä tapoit entisen emännän ja entiset lapset; mutta hän vihasi sinua vielä enemmin. Kaksi lasta, pojan ja tyttären, hän oli sinulle synnyttänyt, niin löyttiin hän muutamana päivänä hirtettynä metsästä. Sinä olet julma mies, Kurki, mutta sinä olet jumalinen. Sinun poikasi nyt käypi risti-sotaa oman äitinsä sukua vastaan, mutta Lappalais-raukkoja sinä raatelet, niinkuin olisivat metsän-riistaa. Ne pakenevat meitä, ne häviävät, ja meiltä häviää verot ja saaliit. — No, mekin tahdomme sinusta eron. Jos tahdot, niin ostamme sinulle sijan Turun luostariin, missä oikein voit vielä pyhäksi käydä. Mutta jos olet tottumaton avoin jaloin käymään, meillä on avarat tilukset Hämeessä. Ota ne, muuta sinne; siellä olet Ruotsin ylimyksiä ja Turun pappeja likempänä".

Koko joukko huusi suostumusta tähän ehdotukseen, ja Matti Kurki oli
hämmästyksissä, että hänen uhkauksensa oli semmoisen päätöksen saanut.
Viha sydämmessä, täytyi hänen mieltyä. Pouttu päämieheksi eli
Lapinvoudiksi valittiin, viideksi vuodeksi. Käräjät vihdoin hajosivat.

Pohjan Neito.

Meidän ei ole helppo arvata, mitä kaikkia tuumia ja hankkeita oli Kurjen ukon päässä asunut. Pohjanmaan Lapinkävijät, joitten päämiehenä hän alusta saakka oli ollut, olivat viime aikoina ruvenneet pahaa aavistelemaan ja olivat nyt mieli-hyvillään, kun asia semmoisen lopun sai. Tosin muutamat, niinkuin Viljakka Pouttu, joka vanhastaan tunsi häntä, tiesivät, että hän ei tämmöistä loukkausta kostamatta jättäisi. Mutta salaiset juonet heitä enemmin pelottivat kuin täysi vihollisuus, ja samassa senkin arvasivat, että Kurjen mahtavuuden aurinko oli laskeumassa, niin pian kuin päämiehyytensä Pohjan miesten seassa oli lakannut. Jos häntä tähän asti oli Ruotsin hovissakin jotenkin suuressa arvossa pidetty, se isommaksi osaksi oli lähtenyt siitä syystä, että häntä oli katsottu ikäänkuin Pohjanperien ja Lappien kuninkaaksi, jota ei käynyt aivan halpana alamaisena pitää. Jos nyt Pouttu taikka joku muu kävisi Ruotsissa tarjoomassa yhtäläistä alamaisuutta ilman Kurjetta, niin arvattavasti Ruotsin hallitus ei ottaisi entisen päämiehen koston-tuumia suojellaksensa, ja silloin ei olisi hätää hänen yksityisistä yrityksistänsä. Näin vanhat viisaat arvostelivat tämän tapauksen valtiollisia kohtia.

Mutta Pohjan Pirkkalaisissa ei ollut paljaastansa vanhoja viisaita, vaan myöskin nuoria veitikoita, ja nämä eivät paljon suinkaan ajatelleet valtiollisia seikkoja. Että Kurjen ukko itse muutti muuanne, he kyllä mielellään näkivät; hänen kolkko katsantonsa ja ylpeä käytöksensä ei voinut olla heillekkään mieluinen. Mutta tämänpä melkein olivat unohtaa, muistaessaan hänen ainoata tytärtään, joka oli Pohjan kuuluna, Pohjan kunniana.

Lyyli, lylyn lykyttäjä,
Kautokengän kuluttaja.
Hirven ahkion ajaja,
Pohjan neito pulskeainen,
Veikko viidan impilöille,
Suloisille, suike'ille,
Sisar Vellamon väelle,
Veen emännän tyttärille. —

Pitikö hänenkin lähtemän pois, hänen joka oli Pohjan poikien ihastus ja kerskaus, "maan kuulu, veden valio"? — Vanhat viisaat vastasivat, vaikka vastoin mieltänsä: "totta kaiketi; hän seuraa isäänsä, niinkuin tytär ainakin" — —. Mutta nuoret yhdellä äänellä arvelivat: "ei suinkaan; hän on meidän, hän on Pohjanmaan!" — ja totta puhuen, eivät vanhat viisaatkaan voineet tätä kieltää. Lyyli oli ikäänkuin juurtunut Pohjanmaahan.

Kaikki tiesivät, että Lyyli itse ei tahtonut pois syntymä-paikoiltansa, ja he tiesivät sen ohessa, että Lyyli oli itsevaltainen lapsi, Matti Kurjen omaa jäykkää luonnetta, eikä milloinkaan tottunut muitten tahdon alle taipumaan. Koska Luoja ei nä'y tehneen ainoata ihmistä niin kiven-kovaksi, ett'ei mitään hellää paikkaa hänen sydämmessään löydy, oli Kurjen ukollakin, varsinkin vanhalla iällänsä, muutama heikompi puoli, ikäänkuin reikä ruosteen syömässä rauta-asussa. Tämä heikkous oli rakkautensa lapsiinsa, varsinkin tyttäreen. Ei sitä tarvinne muistuttaakkaan, että tämäkin rakkaus oli itsekäs, niinkuin koko mieskin. Mutta osaksi taisivat oman-tunnonkin soimaukset siitä mitä hän äitiä vastaan oli rikkonut, tehdä hänen hellemmäksi, jopa liiankin myöntyväiseksi tytärtä kohtaan, ja Lyyli oli tästä syystä saanut olla ja elää varsin omilla valloillansa. Isä enimmältään oli kotoa poissa, milloin Lapinmaissa käydessään, milloin muissa tärkeissä toimissa, ja suuressa talossa, suuren perheen keskellä oli Lyyli jo lapsuudesta asti enimmästi ainoana haltiana. Tämä asia oli jo aikaisin kasvattanut hänen neronsa ja älynsä, mutta samassa totuttanut häntä ohjattomaan vapauteen, johon vihdoin vanhan Kurjenkin, kotona ollessansa, täytyi suostua. Vapauttansa ja elämän täyttä nuoruuden-riemua rakasti Lyyli enemmän kuin mitään muuta maailmassa, ja tämä miehen luonne ilmaantui kaikissa hänen huvitus-töissäänkin. Taitavammin kuin hän ei kukaan osannut purttansa ohjata Merenkurkun kuohuvissa tyrskyissä, ja tarkemmin kuin hän ei kukaan lähettänyt nuoltansa vikkelän kärpän silmiä kohden. Talvisaikana oli suurin huvituksensa asettaa isänsä lahjoittama aljo-hirvi ahkion eteen, ja sitten niinkuin tuulen siivillä liidellä Pohjanmaan äärettömillä nevoilla. — "Pohjan neiti käy", oli ihmisten tapa sanoa, kun hänestä vilahduksen näkivät, ja Lappalais-raukat luulivat hänen Pirkkalaisten haltiattareksi, joka näille heidän herroillensa antoi niin suurta onnea ja menestystä. Itse Pohjan Pirkkalaisten seassa oli monella melkein sama luulo.