Näin oli Kurjen ukko antanut tyttärensä yletä ja kasvaa oma-valtaisessa vapaudessa. Hän uljaili sydämmessään Lyylin puhkeavasta ihanuudesta ja mietteili mielessään suurta tulevaisuutta rakkaalle tyttärellensä. Suurta, komeata naimista hän sille toivoi. Hän oli sitä varten jo muutama vuosi sitten Hämeen puolisissa tiluksissaan rakennuttanut upean kartanon Vesilahdella, josta piti tulemaan Lyylille perintö ja morsius-myötäjäiset, koska taas Pohjanpuoliset tilukset ja päämiehyys Pirkkalais-seurassa oli annettava Lyylin veljelle osaksi. Sillä tavoin muka molempien onneksi oli tehty, mitä hellä isä suinkin tehdä saattoi: pojalle perintö määrätty siinä maakunnassa, missä hän saattoi etevimmän sian pitää isänsä jälkeisenä hallitsijana, tyttärelle taas asunto määrätty Hämeen suloisilla niemekkeillä, missä hänelle korkeat, ritarilliset naimiset olivat tarjona.
Niinkuin jo olemme nähneet, oli kuitenkin Pohjanmiehillä toinen mieli, — ja niin oli Lyylilläkin. Ei ole mikään niin inhoittava nuoren tytön kuulla, kuin toisen sille rakentamat naimis-tuumat, ja kun Kurjen ukko toisinaan kuvaili tulevaista onnea ja kunniaa tyttärellensä, kuinka sen piti korkean miehen puolisona istuman Laukon kartanossa Vesilahdella ja tuleman suuren suvun kanta-emäksi, oli tuo Lyylille niinkuin kalman kylmyyttä, eikä hän ollenkaan voinut ymmärtää, miksikä hauen pitäisi milloinkaan naimisiin ruveta ja miks'ei hänen käynyt elin-aikaansa tyttönä liidellä revon-tulten valaisemilla Pohjan aukeilla taikka puna-purjeillansa lasketella Merenkurkun aaltojen yli. Koko Laukon kartano, koko Hämeenmaa oli käynyt hänelle kiusaksi ajatella, siitä ainoasta syystä että se oli hänelle naimis-asunnoksi aiottu, ja kun Kurjen ukko otti tätä ainetta puheeksi, oli Lyylin tapa sanoa, päättäneensä vaihe-kauppaa tehdä veljensä kanssa, jonka sopisi muka isoisena ritarina Laukossa asua, jättäen Pohjan päämiehyys sisarellensa. "Neidon mieli on kuin keväinen ilma, milloin tuulta, milloin tyyntä", arveli siihen vanha Kurki, ja siksensä olivat asiat muutaman aikaa jääneet. Hän oli vakuutettu, että tyttö pian oli omaa parastansa ymmärtävä.
Mutta nyt olivat asiat yht'äkkiä saaneet vakaisemman muodon. Ei ainoastaan Lyylin, mutta itse Kurjenkin koko perheinensä piti Hämeesen muuttaman. Se oli auttamaton asia. Vaivoin hillitty vihan liekki riehui vanhan päämiehen sydämmessä, eikä hän enää kärsinyt leikki-puhetta tyttäreltänsäkään, joka tosin olikin iloisen mielensä peräti kadottanut. Yhteinen tympeys vallitsi Kurjen ukon koko huonekunnassa. Itse hän valmisti muuttoansa tulisella innolla, ikäänkuin maa olisi hänen jalkojansa polttanut; mutta koko hänen perheensä vitkasteli, vaikka juurtunut kuuliaisuus kuitenkin saatti heidät isännän käskyjä noudattamaan. Totki, tuo vanha uskollinen koira, jonka ikää ei kukaan oikein tiennyt, veti yöt päivät surullista virttä, ikäänkuin olisi pahoja aaveita nähnyt. Lähtö-aika läheni, ja joku osa palkollisista oli jo edeltä lähtenyt Laukkoon; toiset ottivat eronsa, kosk'ei tehnyt mielensä Pohjan seutuja jättää. Ainoastaan viimeiset toimet olivat enää tehtävinä, niin Matti Kurki saisi pudistaa tomun jaloistansa ja lähteä pois entisestä vaikutus-alastaan, jota hän nyt sadatteli, — lähteä takaisin syntymä-maahansa, joka oli nähnyt hänen ensimäiset askeleensa vallanhimon tiellä.
Mutta Lyylin piti syntymä-maastaan lähteä, vieraasen maahan, tietymättömän tulevaisuuden maahan tulla. Jo tämä ajatuskin tahtoi hyydyttää hänen lämpimän verensä; mutta asia oli auttamaton. Jos olisivat kaikki muut seikat olleet vanhallaan ja vanha Kurki olisi tahtonut ainoastaan vanhat tuumansa toteen saattaa, hänen tyttärensä epäilemättä ei olisi taipunut, — ja vaikea on sanoa, mikä neuvo vihdoin olisi vanhukselle jäänyt; hän oli enemmin tottunut tyttärensä mukaan taipumaan, kuin tytär hänen mukaansa. Mutta nyt oli itse Lyylin tila toivoton, neuvoton. Hän tiesi, että Pohjalaiset ajoivat Kurjen suvun pois maan-ääriltänsä. Hänelle ei voinut tulla mieleenkään, että yleinen viha ei koskisi tytärtä samassa kuin isääkin. Tämä luultu viha tuntui hänelle tukehuttavalta, niinkuin raskas ukkosen pilvi, ja tukaluudessaan hän melkein ikävöitsi päästä Hämeen ilmaa hengittämään. Ja kuitenkin tämä Häme oli hänelle kamottavainen.
Vitjakka.
Niihin viikkoihin, jotka käräjistä olivat kuluneet, ei Lyyli rohjennut Pouttulassa käydä, vaikka tuo oli hänelle tähän asti ollut niinkuin toinen koti ja Pouttulan täti emottomalle niinkuin äidin siassa. Tosin Lyyli ainoastaan vaillinaisesti tiesi, mitä käräjissä oli tapahtunut, mutta senpä ainakin kuuli isänsä katkonaisista puheista, että Pouttulaiset sen etevimpiä vihamiehiä olivat. Monta kertaa oli tyttö näinä ahdistuksen päivinä hankkinut lähteä tätilään, mistä hän aina ennen oli tottunut neuvoja hakemaan. Mutta häntä oli kamoittanut se ajatus, että muka kylmyydellä, ehkäpä vihalla häntä kohdeltaisiin, missä hänen aina oli ollut niin erinomaisen lämmin ja hyvä olla. Enemmän kuin hän itse oikein ymmärsikään, tämä ajatus häntä kauhistutti, ja enemmän kuin kaikki kauhu vaikutti kuitenkin käsittämätön ja hillitsemätön halu, joka kehoitti häntä sanomaan viimeiset jää-hyväiset toiselle kodilleen ja sen rakkaille asujaimille. Varhain eräänä aamuna hän istui satuloitun hevosen selässä. Matkansa kulki lounaista joenvartta ylöspäin, kunnes hän muutamassa uitto-paikassa meni virran poikki. Jota edemmäksi hän kulki, sitä enemmin hänen mielensä virkistyi; sillä kesäinen aamu on verraton lääke haihduttamaan kaikkia mielialoja. Melkein tavallinen ilonsa hohti Lyylin kauniista kasvoista, hänen astuessaan Pouttulan pirttiin.
— "Käyn hirveäni hakemassa, missä lieneekään, kun ei ole moneen aikaan nähty, ei kuultu. Täytyy pitää se tästä lähin kytkyessä, muutoin karkaa takaisin Pohjanmaahan. — Etkö tahtoisi toki minua auttaa, Vitjakka? Muutoin en tiedä, mitä sinusta luulla. Ehkä kadehdit sen minulta".
Pouttulan pirtissä istui koko perhekunta eineellä, isäntä, tuo uusi päämies Viljakka Pouttu, ja emäntänsä poikineen. Vanhin poika, Vitjakka, oli pitkä pulskea nuorukainen, jolla jo oli suuri maine Lapinkävijäin seassa hänen rohkeudestaan ja miehuudestaan kaikissa vaarallisissa tiloissa sekä talvi-matkoilla autioissa erämaissa että kesä-retkillä, Pohjanlahden ja Raumanmeren aavoilla laineilla. Hän oli syntyessä saanut nimen "Vitjakka" ja äitinsä oli jo silloin ripustanut vahvat hopea-vitjat hänen kaulaansa ikäänkuin miehuuden merkiksi. Mutta kun lapsi yleni, varttui ja valmistui, syntyi hänelle toinen nimi yht'ikäisten keskellä, joitten etevin ja voimakkain hän oli, ja tätä nimeä ruvettiin pian hänelle yleisesti antamaan. Tämä liika-nimi: "Pohjanpiltti", on yhtä vaikea selittää kuin moni muukin nimitys maailmassa, mutta jos sen omistaja tällä tavoin ikäänkuin verroille asetettiin sen "piltin" kanssa, joka Betlehem'issä syntyi, se tosin todistaisi, kuinka vähän kristin-uskoa vielä oli tunkeunut Pohjan seuduille. Ja niin se kuitenkin näyttää olleen. Se oli kunnia-nimeksi otettu, jonka Vitjakan äitikin juhlallisessa puheessa mielellään käytti. Mutta ihmiset ympäristöillä ja pian koko Pohjassa laskivat mielellänsä nimet: "Pohjanpiltti" ja "Pohjan neito" yhteen. Se oli niin luonnollista; molemmat olivat Pohjan kuuluina ja Pohjan tulevaisuuden toivoja.
Mieli-hyvän loiste, joka oli tytön tullessa leimahtanut Vitjakan
silmissä, katosi kohta, kun tervehdys-sanat kuuli. Hän oli jo luullut
Lyylin lähtevän, hyvästi jättämättä. Siitäpä ilo sitä nähdä. Mutta nyt?
— Näinkö jää-hyväiset sanottiin Pohjanmaalle ja — tuttaville?
— "Älä huoli kytkyttä laittaa?" sanoi vihdoin Vitjakka, — "hirven emäntä tulee ritarilliseksi rouvaksi ja hirvi itse ritarilliseksi hirveksi. Mikä sen sitten ollessa on! Pohjan laitumilla ei kasva kelvollista ruohoa niin korkea-arvoiselle itikalle".