Tyttö oli istuutunut lavitsalle. Kauhea täristys uhkasi musertaa hänen jäseniänsä, ja Pouttulan emäntä nousi levottomana pöydältä. Mutta Lyyli tointui jo liikutuksestaan, jonka mielensä voimalla tukehdutti, ja lausui levollisella, vaikka hiljaisella äänellä:
— "Te'et hirvelleni väärin, — ja ehkä hirven emännällekkin. Molemmat pannaan kytkyeen ja molemmille on kytkyt yhtä tottumaton. Mutta toista ei vihata missään; sillä on maailma vihanta joka maassa ja syystä on varomista sen rikkovan kytkyensä palatakseen syntymäpaikoillensa. Toista taas ajetaan maan-pakolaisuuteen syntymä-kedoiltansa".
— "Sinuako maan-pakolaisuuteen, Lyyli!" huusi Vitjakka riehahtaen. "Kukapa sinusta on eron pyytänyt? Etkös olisi voinut tänne jäädä, antaen isäsi lähteä? — tämä julma isä, joka tappoi tyttärensä äidin, tappoi sinun äitisi, Lyyli! — Etkös olisi tänne voinut jäädä, tänne syntymä-taloosi, jota olet tähän saakka lapsuudestasi hallinnut? Etkös olisi voinut, kun tahtonut olisit? sillä et olekkaan muitten tyttöjen tapainen; sinä olet syntynyt käskemään ja itse Kurjen ukko on pääsemättömissä, kun sinä jotakin tahdot. Mutta et varmaankaan tahtonut. Voi kaikkien meidän riemua, jos tahtonut olisit!"
Kauheat tunnot tuimistelivat Lyylin sydämmessä. Vaaleana, kalman-näköisenä hän istui kuin jäätynyt, ja sydämmensä oli pakahtua ahdistuksesta. Hän oli nyt ensi kerran suorilla sanoilla kuullut äitinsä surmallista loppua mainittavan, ja muistaessaan himmeitä huhuja, joita ei tähän asti ollut ymmärtänyt, hän ei enää voinut epäillä, että tässä joku hirveä perä oli salattuna. Äiteä, äiteä — kuinka paljon hän oli sitä nimeä näinä viimeisinä aikoina kaivannut mainitaksensa! Nyt vasta, kun syntymämaasta oli lähteminen, hän oikein oli tuntenut äidillistä hellyyttä, äidillistä neuvoa tarvitsevansa. Ja nyt hän kuuli kauhulla, mitenkä tämä hänen kaivattavansa oli päivänsä lopettanut. Kaipaus oli muuttunut polttavaksi tuleksi. Maailma oli käynyt autiommaksi kuin Lapin lumiset aukeat. Tyttö oli vieraantunut ainoastakin turvastansa, mikä hänellä jälillä oli ollut, — vieraantunut omasta isästänsä, — murhaajasta.
Mutta kuka se oli, joka neidon kylmän-hikistä otsaa lämpimällä kädellä pyhkeili? — jonka rintaa vasten neito vaipui, sulaen kyynele-virtoihin?
Se oli Vitjakka Pouttu, "Pohjan-piltti". — — Sydämmen polttaviin haavoihin vuoti lievittäväinen voide vuotamistaan. Se oli lemmen sulo, joka toi ruusut takaisin poskipäihin.
Lyyli taas nousi; mutta kuinka muuttuneena! Hänen uljas uskalluksensa, joka ei tarvinnut muihin turvata, oli nyt taittunut, notkistunut. Hän oli sortuneena kovan onnen alle, mutta samassa löytänyt ketä vastaan nojata. Hän oli vaimo nyt, toisen turviin pakeneva, heikko, nöyrä ja taipuvainen.
— "Mitä mun pitää tekemän?" oli hänen ensimäinen kysymyksensä.
— "Jää minulle", vastasi Vitjakka; "tämä käsi sinua holhoo ja puolustaa". — Nuorukaisen silmät välkkyivät miehuuden voimasta. Hän tunsi käsivartensa väkevämmiksi kuin milloinkaan ennen.
Mutta vanha Pouttu pudisteli päätänsä. — "Saammehan mennä kuulustamaan, mitä Matti Kurjella on siihen sanomista. Minä en hyvää vastausta odota. Ja jos niin on, niin tytär seuraa isäänsä. Ota se sitten, Pohjan-piltti, millä keinoin voit. Mutta varkain emme sitä täällä pidä".