Ei sovi kieltää, että keisari Nikolai aseellisena voittajana oli tavallansa oikeutettu lakkauttamaan Puolan hallitusmuodon. Puolalaiset itse olivat sen ehdot rikkoneet ja vedonneet väkevämmän oikeuteen, eikä enää edes Wien'in kongressin sopimus vuodelta 1815 voinut antaa heille kansainvälistä tukea. Toinen kysymys on, eikö kohtuus ja todellinen valtioviisaus olisi kehoittanut leppeämpään menettelyyn. Olihan puolalaisessa ylimyskunnassakin useita, jotka eivät olleet kapinaan yhtyneet, ja olipa paljon ihmisiä, jotka ainoastaan pakosta olivat totelleet johtavain henkilöiden käskyjä. Näistä aineksista olisi voittaja voinut rakentaa uusia perustuslaillisia oloja vanhalla pohjalla. Mutta Nikolain silmämääränä näkyy olleen antaa eurooppalaiselle kumouspuolueelle yleensä varoittava esimerkki. Tämä seikka ja kenties vielä enemmän se kiihkeä yllytys, jota Puolan pakolaiset yhäti harjoittivat, pahensi kukistetun kansan kovaa kohtaloa. Litvassa, Volhyniassa ja Podoliassa olivat toimenpiteet vielä ratkaisevammat. Vilnan puolalainen yliopisto lakkautettiin ja kaikista opetuslaitoksista niillä mailla Puolankieli poistettiin.
IV.
PASKEWITSH'IN HALLITUS VV. 1831 — 1856.
Oli niitä, jotka Puolan kukistumisen jälkeen sekä tahtoivat että saivat palata takaisin perintötiloillensa, vaikka heidän yhteiskunnallinen toimintansa jäi kireän valvonnan alaiseksi. Mutta oli niitäkin, joita, jos maahan olivat jääneet, kohtasi säälimätön vaino, — vankeus ja Siperiaan kuljetus. Olot pahenivat tuntuvasti, kun Pariisissa perustettu "kansalliskomitea", jonka esimiehenä oli Lelevel, oli alkanut Puolassa perustella salaliittoja, tehdäksensä muka Venäläisten hallituksen mahdottomaksi. Keväällä 1833 Lelevel ja hänen ystävänsä lähettivät liikkeelle aseellisen retkikunnan, joka 80-miehisenä tunkeutui Galitsian puolelta Lublin'in tienoille, nostaaksensa muka kansan kapinaan. Yritys sai kurjan lopun ja parikymmentä vangittiin ja rangaistiin. Mutta samalla koko maa julistettiin piiritystilaan, ja tämä laki, joka asetti kaikki kansalaiset sotilas-tuomio-istuinten alle, jäi kolmatta vuosikymmentä maata ja kansaa rasittamaan. Paskewitz, nyt nimitetty "Varsovan ruhtinaaksi", oli kelpo soturi, mutta kehno hallintomies. Oikeastaan ei jäänyt lopulta muuta hallintoa kuin poliisitoimi. Sensuuri tukehutti kaiken keskustelun semmoisistakin asioista, jotka tarkoittivat taloudellista, opillista tai siveellistä edistystä; sillä kaikessa vainuttiin valtiollisia hankkeita. Varsovan yliopisto ja tieteellinen seura hävitettiin ja kirjastot vietiin sotasaaliina Pietariin. Koulut laskettiin v. 1839 keisarikunnan valistusministerion alle. V. 1846 tulliraja kuningaskunnan ja keisarikunnan väliltä poistettiin. Lopullisena tarkoituksena oli epäilemättä sulattaa Puola kokonaan Venäjän yhteyteen, vaikka Paskevitsh'in arkuus omasta arvostaan esti viemästä asiaa viimeisille perille.
Sotamarsalkan hallituksen laatu ei riippunut yksistään hänen persoonallisesta luonteestaan, vaan oli täydessä sopusoinnussa keisari Nikolain oman tahdon kanssa. Suora ja rehellinen kuten aina, keisari selvästi ilmoitti katsantokantansa, kun hän syksyllä 1835, ensi kerran kapinan jälkeen Varsovassa käydessään, vastaanotti kaupunginhallituksen jäsenet. "Tiedän, hyvät herrat", kuului hallitsijan sanat, "mitä olette aikoneet minulle puhua, ja säästääkseni teiltä valeen, en tahdo että puheenne lausutaan. Samat lauselmat uskollisuudesta te viisi vuotta takaperin toitte eteeni vähäistä ennen kapinaa. Muutamia päiviä sen jälkeen olette valanne rikkoneet ja harjoittaneet hirveitä tekoja. Keisari Aleksanteri, joka oli hyväksenne tehnyt enemmän kuin mitä venäläisen keisarin olisi pitänyt tehdä, suosien teitä enemmän kuin omia alamaisiaan ja tehden teistä kukoistavimman ja onnellisimman kansakunnan, — keisari Aleksanteri sai palkakseen mustimman kiittämättömyyden. Te ette milloinkaan ole voineet tytyä mitä edullisimpaan asemaan ja olette lopulta itse särkeneet onnenne. — — — Jos itsepintaisesti pysytte unelmissanne erikois-kansallisuudesta, itsenäisestä Puolasta ja muista houreista, ette voi muuta kuin vetää ylitsenne suuria onnettomuuksia. Olen tänne rakennuttanut linnan, ja jos vähinkin meteli nousee, annan ampua kaupungin raunioksi, ja totta tosiaan minäpä en aio sitä uudesta rakentaa. — — — Minä tiedän, että ollaan kirjevaihdossa ulkomaiden kanssa ja että tänne lähetetään yllyttäviä kirjoituksia, eikä mikään poliisi maailmassa voi estää salaisia suhteita; teidän oma asianne on suorittaa poliisi-valvonta ja poistaa paha. — — — Jos käyttäydytte hyvin, jos täytätte kaikki velvollisuutenne, on isällinen huolenpitoni tuleva teille kaikille osaksi, ja hallitukseni, huolimatta siitä mitä on tapahtunut, on ajatteleva teidän parastanne."
Näissä ankaroissa sanoissa oli epäilemättä varsin paljon perää, mutta niistä puuttui se ylevämpi käsitys Puolan kärsimästä taudista, joka yksin olisi voinut parantaa sen vanhat ja nykyiset vammat, — puuttui se käsitys, ett'ei kidutus te'e ketään sairasta terveeksi. Itse asiassa Puolan parasta ajateltiin varsin vähän; päin vastoin sen laitokset yhä enemmän joutuivat epäkuntoon, sen oppilaitokset, joihin koetettiin, vaikka huonolla menestyksellä, asettaa venäjänkieli vallitsevaksi, huononivat huononemistaan, ja kirkon asiat saatettiin surkeaan sekasortoon. Ensiksikin uneerattu kirkko, joka v. 1596 oli väkinäisesti yhdistetty Paavin alaisuuteen, temmattiin v. 1839 yhtä väkinäisesti irti paavikunnasta. Tämä koski pääasiallisesti noita irroitettuja maakuntia, Volhyniaa ja Podoliaa. Mutta itse kuningaskunnassa Romalais-katholista kirkkoa kohdeltiin masentavalla ynseydellä ja se konkordaatti-sopimus, joka v. 1842 saatiin Paavin kanssa toimeen, ei milloinkaan tullut käytäntöön pannuksi. Seurauksena oli, että kirkkokin vähitellen vedettiin valtiollisen yllytyksen pyörteesen.
Ulkomaan tapaukset sen neljänneksen vuosisadan aikana, jona sotamarsalkka Paskewitsh Puolaa hallitsi, eivät maan rauhaa häirinneet, mutta ylläpitivät kuitenkin mielten jännitystä. V. 1846 tuo surkea Krakovan pieni tasavalta kukistettiin ja liitettiin Itävallan alueesen. Samana vuonna nousi itäisessä Galitsiassa itävaltalaisten viran-omaisten myötävaikutuksella talonpoikaismeteli puolalaisia maanomistajia vastaan; mutta Paskewitsh piti huolta siitä, ett'ei tämä mellakka saanut levitä Puolan kuningaskunnan alueelle. Ranskan Helmikuun vallankumous v. 1848 pani suuren osan Eurooppaa kuohuksiin. Itävallassa, Böhmissä ja vihdoin Unkarissa syntyi aseellinen taistelu, ja viimemainitussa maassa joku määrä Puolalaisiakin taisteli Unkarilaisten riveissä, paeten sitten Turkin puolelle, kun Paskewitsh venäläisen armeijan kanssa oli kukistanut Unkarilaisten vastarinnan. Mutta Puolassa tällä välin vallitsi kuolon hiljaisuus. Napoleon III:n nousu Ranskan keisarilliselle valtaistuimelle tietysti viritti Puolalaisissa vanhat napoleonilaiset muistot, vaan kovaan todellisuuteen ei siitä ollut mitään vaikutusta, ei sittenkään vaikka Ranska, Englanti ja Turkki vv. 1853 — 1856 tekivät yhteisen rynnäkön Venäjää vastaan. Sodan aikana ja Pariisissa solmitussa lopullisessa rauhanteossa kyllä valtiomiesten kesken joskus mainittiin Puolan nimeä, mutta ilman vakavampaa tarkoitusta.
Puolalainen siirtokunta, jonka pesäpaikkana oli Pariisi, oli jakaantuneena kahteen leiriin, jotka eivät aina noudattaneet samaa menettelytapaa, vaikka molemmat pyrkivät pitämään itsenäisyystoiveet vireillä. Tasavaltalaisen osaston päänä oli ollut Lelevel, joka v. 1861 kuoli Brysselissä. Lelevel ja hänen seuralaisensa asettivat toiveensa kaikkien maiden kumouspuolueisin ja valmistelivat, miten jaksoivat, uutta retkikuntaa Puolaan kapinan nostoa varten. Toimeliain mies siinä joukossa oli kenraali Mieroslavski, joka v. 1846 oli Posen'issa tehnyt onnistumattoman kapinan-yrityksen ja v. 1849 Baden'issa yhtä huonolla menestyksellä johtanut saksalaisen vallankumous-kapinan. Ylimyspuolueen etupäässä taas seisoi tuo ennen usein mainittu ruhtinas Adam Czartoryski, vapaan Puolan toivottu kuningas, joka asumastaan Hôtel-Lambert’ista Pariisissa ylläpiti diplomaatillista väliä sekä paavin että useiden hovien kanssa. Hänen pääministerinänsä ja diplomaattisten tointen johtajana oli hänen sisarensa poika, kreivi Ladislao eli Wladislav Zamoiski, hänkin osallisena edellisissä tapauksissa. Kun Adam Czartoryski v. 1861 kuoli 91 vuoden vanhana, astui hänen poikansa Wladislav Czartoryski puolalaisen pakolaiskunnan tunnustetuksi pääksi. Alituisena silmämääränä tälläkin puolueella oli synnyttää valtiollisia selkkauksia Venäjää vastaan ja sillä tavoin valmistaa Puolan itsenäisyyttä. Mutta, niinkuin pakolaisten aina käypi, hekin katselivat oloja ainoastaan omien toiveidensa silmälaseilla ja pettyivät surkeasti käytettävien keinojen suhteen. Näin tapahtui, että puolalaisen Emigrationin vaikutus seuraaviin tapauksiin ja Puolan kansan koko kohtaloon tuli olemaan mitä turmiollisin.