Mutta paljon kuitenkin erehdytään, jos luullaan Hunnien kansakunnan ja nimen nyt samassa myöskin hävinneen maailmasta. Tämä nimi tosin alkaa saada epävakaisemman merkityksen, ja sen rinnalle ilmaantuu muita nimiä, sitä myöden kuin kansan eri heimokunnat tulevat tarkemmin näkyviin. Mutta ne entiset Hunnit, jotka kerran asettivat vastapäätä sivistynyttä Romalais-maailmaa toisen barbarilaisen maailman, eivät suinkaan ole olemattomiin kadonneet, vaikka heidän mahtavuutensa on kukistunut ja heidän oma yhdistys-siteensä höltynyt ja hajonnut.

Merkittävin niistä uusista nimityksistä, jotka nyt näkyviin tulevat, on Kutrigurien heimokunta,[477] joka asua Tanaista länteen päin ja selvästi on Attilan ja Dengizikin entistä kansaa. Tanain itä-puolella taas asuu eri hallitsijansa alla Utigurien heimokunta,[478] joka kuitenkin sekä syntyperältä että tavoilta ja kieleltä on yhtä kansaa kuin Kutriguritkin.[479] Luultavasti samaa heimokuntaa ovat Onogurit eli Hunugurit, jotka samoilla seuduilla mainitaan.[480] Lähempänä Kaukasoa taas tavataan Sabeirit eli Savirit sekä alisen Wolgan puolella Akazirit eli Katsarit. Mutta yleisemmäksi nimeksi entisille Attilan heimokunnille, Kutrigureille ja Utigureille, ilmestyy pian nimitys: Bulgarit, joka kauan aikaa tulee olemaan Itä-Roman kammona. Tämä nimi, jos saamme Armenian historioitsijoihin luottaa, oli tosin paljoa vanhempi, mutta tnlee nyt vasta Byzantiolaisille tutuksi.[481] Että nämä Kutriguri-Onoguri-Bulgarit[482] olivat periänsä samaa kuin muinaiset Hunnit, todistaapi paitsi ne seikat, jotka jo ennen olen siinä asiassa maininnut[483] myöskin yhtäläisyys kansallisissa tavoissa. Niinkuin Hunnit Ammianon aikana käyttivät pauloja sota-aseiksensa, niin Bulgaritkin tiesivät suopungeilla kietoa vihollisensa.[484] Ja samatekkuin Hunnit Attilan kuoltua osoittivat mureensa kasvojen leikkaamalla, niin Kutriguritkin tappionsa jälkeen Konstantinopolin edustalla v. 559, murehtivat samalla tapaa kaatuneitansa.[485]

Mahdotonta ei kuitenkaan ole, että samaan aikaan kuin Attilan Hunnit sysättiin takasin Mustan meren rannikoille, myöskin muita Suomen-sukuisia heimokuntia tuli idästä päin. Eräs lyhyt tieto Priskon tykönä mainitsee, kuinka Turkin-sukuiset Avarit Aasiassa heittivät entiset asuin-siansa ja törmäsivät Sabirien päälle, jotka taas ajoivat Saragurit, Urogit ja Onogurit altansa. Nämäpä sitten voittivat Akazirit useissa tappeluissa ja lähettivät liiton tarjouksia Konstantinopoliin.[486] Tämän mukaan näyttää, niinkuin Onogurit ja Sabirit nyt vasta olisivat tulleet Wolgan yli Eurooppaan. Mutta epäilemättä olivat nekin likeistä sukua niille muille Hunnilaisille, joiden viereen nyt tulivat asettamaan.

Tässä tilassa pysyvät asiat vuosisadan aiat, jonka kalnessa Itä-Roman valta kärsii paljon häiriötä Bulgarien läntiseltä heimokunnalta, Kutrigureilta. Nämä näyttävät yhä säilyttäneen entistä isännyyttään Slavilaisten kansain yli ja tästä liitosta syntyivät ne hävitys-retket, jotka vuodesta 499 alkaen moneen kertaan kävivät Kreikkalaisen keisarikunnan yli Hellespontoon ja Thermopyleen saakka. Sillaikaa kun keisarikunta oli tulisen riidan vallassa Kristuksen kahdesta luonteesta, tunkivat nämä joukot, joiden taikauksia pelättiin yhtä paljon kuin heidän aseitansa, itse Konstantinopolin lähiseuduille, ja keisari Anastasio näki tarpeelliseksi rakentaa pääkaupungin suojelukseksi pitkän muurinsa. Myöhempi retki v. 539 levitti hävityksen Hellesponton yli Vähä-aasian rannikolle ja Kreikan mannermaalla Korinthon lahdelle asti. Mutta kaikkien kuuluisin on se sota, jolla Kutrigurien hallitsija Zabergan v. 559 ahdisti itse Konstantinopolia, joka ainoastaan vanhan Belisarion taidolla pelastettiin.[487] Sillä välin maksoi keisarikunta näille hävittäjillensä tavallisen liittolais-veron, joka ainoastaan yllytti heitä uusiin vaatimuksiin ja uusiin retkiin.[488] Vihdoin Justiniano I osasi sytyttää sotaa Utigurien ja Kutrigurien välille, ja nämä veljes-kansat nyt hävittivät toisiansa huimassa vihan melskeessä.[489]

Tällä välin oli taas keskisessä Aasiassa tapahtunut valtakumous, jonka vaikutukset pian tuntuivat Tonavan rannoille. Vuoden 550 paik. syntyi Turkk'-Uigurien suuri valta, joka länteen päin levisi Suomen-suvun alueelle ja lounassa hävitti Efthalitain valtakunnan Oxon seuduilla.[490] Tämän vallan hallitsija otti arvo-nimen "Suuri Khakaani" ja mainitsi itsensä "seitsemän sukukunnan haltiaksi sekä maailman seitsemän ilma-alan herraksi".[491] Niinkuin tämmöisissä seikoissa tavallista oli, lykkäsi Turkkilais-valloituksen puuska pakolaisia Eurooppaan, ja Balamberin sekä Attilan päivät näyttivät melkein yhtä-haavaa koittavan uudelleen. Se kansakunta, mikä nyt näkyviin tulee, tunnetaan tavallisesti Avarien nimellä. Mutta sen oikeasta syntyperästä jutellaan seuraavalla tavalla.

Til-nimisen virran varrella asui muka suuri ja sotaisa kansakunta, nimeltä Ogor, jonka näihin aikoihin Turkin khakaani laski valtansa alle. Mutta kaksi sen heimokuntaa, nimeltä Uar ja Khunni, lähtivät pakosalle ja tulivat Katsarien, Unnugurien ja Sabirien asuinsioille. Nämä luulivat tulijat Avareiksi, ja koska se kansa oli kauan aikaa ollut Keski-aasian mahtavia, niin Hunnilais-heimokunnat suuresti hämmästyivät ja lähettivät lahjoja alamaisuuden merkiksi. Mutta Uar ja Khunni, kun näkivät tämän erehdyksen heille niin edulliseksi, ottivat ollaksensa Avareja olevinaan ja antoivat hallitsijallensa Turkkilaisen arvo-nimen: khakaani.[492] Tultuansa Romalais-vallan lähisyydelle Kaukason tienoilla, löysivät tilaisuuden panna lähettiläitänsä Konstantinopolissa käymään, ja niin nyt v. 558 keisari-kunta ensi kerran teki tämän uuden kansakunnan tuttavuutta.[493] Koko Konstantinopoli tuli liikkeelle katselemaan näitä outoja muotoja, jotka kantoivat hiuksensa pitkinä palmikoina niskasta alaspäin. Luultavaa on, että tämä pään-puku kuului heidän teeskeltyyn Avarilaisuuteensa; sillä nimen-omaan mainitaan, että heidän muu pukunsa oli varsin sama kuin muilla Hunneilla, s.t.s. Bulgareilla ja heidän heimokansoillaan.[494] Että näiden sukuakin olivat, on tuskin epäilemistä. Mutta se vieras nimi, minkä olivat omin luvin anastaneet, tulee nyt heidän kauttansa kuulusaksi yli Euroopan ja on historiassa jäänyt heidän omaksensa.

Päästyänsä Roman liittolaisiksi, kävivät Avarit sotaa Sabireja, Utigureja ja muita Hunnilaisia lahkoja vastaan. Heidän matkansa kävi yhä länteen päin. Kutrigurit, joita sota Utigureja vastaan oli heikontanut, joutuivat helposti tämän uuden tulvan saaliiksi; Slavilaiset Antat eivät parempaa onnea kokeneet, ja ennenkuin viisi vuotta oli kulunut, seisoi Avarien khakaani Tonavan rannalla, vaatien keisarilta asuinsioja itselleen ja kansallensa. Justiniano kuitenkin tiesi soveliaalla tavalla pyörryttää tämän vaarallisen pyynnön, ja khakaani Baian — tämä nimi nyt ensi kerta mainitaan — tytyi täksi kertaa tavalliseen liittolais-veroon.[495] Mutta hänen silmänsä olikin jo keksinyt arvollisemman saaliin, joka niinkuin valmis hedelmä lupasi itsestään varista hänen käteensä.

Olen edellisessä maininnut, että Gepidat olivat Attilan kuoleman jälkeen asettuneet Hunnien entisille asuinsioille. Sata vuotta myöhemmin elivät vielä samoilla asemilla, mutta heidän läntiset naapurinsa, Itä-göthit, olivat jo aikaa lähteneet muille retkille ja siaan olivat tulleet Longobardit, joiden kanssa heille syntyi verinen vihollisuus. Baian kohta käsitti, mikä tästä tilasta oli lähtevä, ja odotti aikaansa. Sillä välin hän näyttää levittäneen valtansa Slavilaisten kansain yli ja eteni Elben seuduille Thyringenissä, missä teki liiton Frankkien kanssa.[496] Vihdoin oli lopullinen ottelus tapahtuva Longobardien ja Gepidain välillä. Edelliset, jotka par'aikaa lähtöä valmistivat Po-virran seuduille, lupasivat Baianille avun hinnaksi ei ainoastaan Gepidain asuin-paikat, jos ne valloitettaisiin, vaan lisäksi omatkin tiluksensa Pannoniassa. Näillä ehdoilla solmittiin liitto v. 568. Koko Gepidain kansa teloitettiin tai joutui orjuuteen, ja uusi Hunnilais-valta asettui samoille asemille, mistä muinaiset Hunnit olivat vallinneet.

Se kansa, joka näin onnellisesti oli päässyt Attilan perilliseksi, ei ollut mitään lukusaa väestöä: Turkkilaiset arvasivat nämä pakenijat ainoastaan 20,000:ksi.[497] Vähäistä myöhemmin tuli lisäksi kolme muutakin lahkoa, nimeltä Tarniak, Zabender ja Kotzagerit, jotka myöskin olivat samaa Uar- ja Khunni-sukua, ja samaa tietä koin entisetkin pakenivat Turkkilaisten vallan alta. Nämä yhdistyivät Avarilais-valtaan, jonka väestö tällä tavoin lisääntyi 10,000:lla.[498] Paitsi sitä pysyivät läntiset Bulgarit, Kutrigurit, samatekkuin iso osa Slavilaisia kansoja Baianin käskyn alla. Sitä vastoin Utigurit ja muut heimokunnat itäpuolella Tanaita joutuivat Turkin vallan alamaisiksi.[499] Parin vuosikymmenen kuluessa oli siis Kiinan rajoista Frankkien maahan saakka barbarilaisen maailman muoto merkittävällä tavalla muuttunut, ja Suomensuku taas hallitsi Tonavan varsilla Ens-joelle asti. Tämä toinen Hunnilais-valta ei kuitenkaan tullut paljoa kestävämmäksi kuin ensimäinenkään. Sen loiston aika loppui jo vuoden 630 paik., jolloin Slavilaiset lännessä ja Bulgarit idässä vapautuivat; mutta sen viimeinen perikato tapahtui vasta lopulla 8:tta vuosisataa Kaarlo Suuren aseilla, joka näin oli kostavanansa Attilan muinaista retkeä Galliaan.[500]

Ylipäänsä on Avarilais-vallan historia kovin vähän tunnettu ja sen sisälliset laitokset vielä vähemmin. Itse khakaanin rinnalla mainitaan toisinaan eräs muu virkamies, nimeltä "Jugur"; mutta hänen toimensa laatua ei selitetä. Alisina käskyn-haltioina tavataan Tudun'it, joka arvonimi, niinkuin khakaaninkin, on lainattu Turkkilaisilta.[501] Mitä Avarien uskontoon tulee, se näkyy olleen samaa shamanisuutta, mikä muillakin Suomen-sukuisilla kansoilla tavataan.[502] Että sen ohessa nimittivät taivaallisen tulen jumalaksensa, nähdään Baianin hirmuisesta valasta, jolla hän petti Romalaiset.[503] Kaikista niistä sodan ja ystävyyden vaiheista, mitkä tapahtuivat Avarilais-vallan ja keisarikunnan välillä, näkyy selvästi, että Avarien kansakunta oli kavalampaa ja valapattoisempaa luonnetta kuin mikään muu entinen tai jälkeinen barbari-kansa, jota Byzantion historia tuntee.[504] Alamaisiansa Slavilaisia vastaan he sen ohessa harjoittivat ylpeintä väkivaltaa ja tiranniutta; sillä sodassa nämä onnettomat sysättiin aina ensiksi surman suuhun, rauhassa taas heidän vaimonsa, tyttärensä ja tavaransa olivat Avarien mielivallassa. Tämä Avarien ylpeys ja heidän lopullinen perikatonsa, on kauan aikaa pysynyt Slavilaisten kansain muistossa. Venäjän Nestor mainitsee muinais-tarujen mukaan heidän ko'okkaat vartensa ja kopeat mielensä, ja kuinka Jumala rangaistukseksi hävitti heidät suku-puuttoon asti. Tästäpä, sanoo Nestor, on vielä sananlaskuna: hävinneet niinkuin Avarit, ett'ei lankoa, ei perillistä jäänyt.[505]