"Rauhan-teon jälkeen pani Attila taas lähettiläitä käymään Itä-Romalaisten luona, vaatien pakolaisia ulos. Nämä lähettiläät otettiin vastaan ja kunnioitettiin runsailla lahjoilla, mutta saivat vastaukseksi, että pakolaisia ei enää ollut. Uudesta tuli toisia lähettiläitä, ja kun nämätkin olivat lahjoista rikastuneet, ilmaantui yhä toisia kolmannen ja neljännenkin kerran. Sillä Romalaiset käyttivät anteliaisuutta, varoen ett'ei rauha rikkuisi; Attila taas teki tästä pilkkaa, keksien yhäti tyhjiä tekosyitä ja asioita, joita toimittamaan hän lähetti Romalaisten ty'ö, keitä tahtoi rikastuttaa. Mutta Romalaiset olivat hänelle kaikissa kuuliaiset ja ottivat hänen käskynsä vastaan niinkuin herran ja haltian käskyjä. Niinpä he nyt nöyrytetyinä Attilaa palvelivat, mutta muita vihollisiansa vastaan hankkivat vastarintaa".[459]

Yksi pykälä, josta ei viimeisessä rauhan-teossa puhuttu mitään, ilmaantui vuotta myöhemmin, kun Attila uusilla lähettäjäisillä antoi Theodosion tietää, että Tonavan koko etelä-varsi viiden päivä-matkan leveältä oli muka viime sodassa valloitettua maata ja siis kuului Hunnien valtaan. Tästä uudesta seikasta täytyi keisarin panna juhlalliset lähettäjäiset käymään itse Attilan hovissa Theiss-virran takana. Meille on säilynyt näiden lähettiläisten matkasta lavea ja suuri-arvoinen kertomus, missä historioitsija Prisko, joka itse oli muassa, antaa elävän kuvan Attilasta ja koko hänen ympäryksestään.[460] Mutta melkein näytelmällisen jännityksen saapi tämä kertomus niistä murhan-vehkeistä, joihin Theodosion ministeri, eunukki Khrysafio, luuli voivansa ostaa Hunnilaisen käden tuota pelättyä vihollista vastaan. Attila, joka täydellisesti voipi luottaa palvelijainsa uskollisuuteen,[461] tuntee jo melkein ensi hetkestä tämän kavalan hankkeen kaikki seikat, mutta malttaa levollisesti mieltänsä, kunnes saapi selvät todistukset Romalais-hovin syyllisyydestä; hän ikäänkuin tekee leikkiä otuksestaan, ennen kuin lyö kuolettavaiset kynnet sen ihoon. Mutta kun vihdoin Romalaisen hallituksen koko riettaus on paljastettu, lähettää hän Konstantinopoliin seuraavan sanoman: "Attila, Mundiukin poika, ja Theodosio ovat molemmat syntyneet jaloista vanhemmista; mutta Theodosio on langennut peritystä jaloudestaan, antautuen Attilan veronalaiseksi käskyläiseksi. Onko sitten oikein, että hän, niinkuin pahan-kurinen orja, virittää salaisia pauloja paremmallensa? Attilapa siis ei tahdo lakata häntä syyttelemästä, ellei eunukki anneta ulos rangaistavaksi."

Konstantinopolilaisen hovin hätä ja hämmästys oli kumminkin tällä kertaa hyvin ansaittua. Valtakunnan etevimmät miehet lähetettiin Attilaa lepyttämään ja hänen vaatimuksillensa ei tehty enää mitään estettä. Mutta Hunnilais-kuningas, joka oli saanut täydellisesti nöyryttää keisarin, ei pitänyt enää lukua vähäisistä seikoista. Hän luopui vaatimatta oikeudestaan Tonavan etelä-varteen, hän ei enää ahdistanut keisaria noiden Hunnilaisten pakenijain tähden, vieläpä lahjoitti vapauden useille Romalaisille vangeille. Näytti melkein niinkuin hän olisi väsynyt kiedottelemaan tätä kurjaa Itä-Romaa, joka ei enää osannut vähintäkään vastarintaa tehdä. Sitä suuremmalla innolla hän nyt kääntyi Länsi-Romaa kohden, missä Aetio oli hänelle edes arvollinen vastustaja.

Ylipäänsä meillä on paljoa vaillinaisemmat tiedot Attilan ja Länsi-Roman välistä näinä edellisinä vuosina. Muutamat esimerkit kuitenkin osoittavat, ett'ei hän Ravennankaan hovia säästänyt nöyrytyksistä ja että Länsi-Romalainenkin hallitus pyrkieli noudattamaan hänen mielensä vaiheita.[462] Mainittavaa on, että siitä saakka, kun Attila hallitukseen tuli, ei enää nähdä Hunnilaisia apujoukkoja Länsi-Roman sotaväessä. Tämän palvelus-viran hän näyttää katsoneen alentavaiseksi kansallensa ja kohta alusta tauottaneen.

Hänen riidan-aloitteet Länsi-Roman kanssa ansaitsevat erittäin mainita. Keisari Valentinianolla oli eräs Honoria niminen sisar, joka jo Attilan ensimäisinä hallitusvuosina oli saanut päähänsä tulla Hunnilais-kuninkaan puolisoksi ja lähettänyt hänelle kihla-sormuksen. Attila ei ollut asiasta milläänkään ja Honoriakin jo oli taipunut toisiin rakkauden liittoihin. Mutta nyt 15 vuoden kuluttua tuli yht'äkkiä Ravennaan Hunnilainen lähettiläs, joka vaati Attilalle hänen morsiamensa ja myötäjäisiksi toisen puolen valtakuntaa. Turhaan hänelle vastattiin, että Honoria jo oli toiselle naitu, ja että, jos niin ei olisikkaan, Roman valtakunta ei missään tapauksessa menisi vaimo-puolelle perinnöksi. Attila pysyi vaatimuksessaan ja lähetti todistukseksi kihla-sormuksen Ravennaan näytettäväksi.[463] Samaseen aikaan virisi eripuraisuus uudestaan Itä-Romankin kanssa. Silloin Attila lähetti ulos kaksi Göthiläistä sanansaattajaa, toisen Konstantinopoliin, toisen Ravennaan; heidän piti astuman kumpasenkin keisarin eteen ja tuoman heille Hunnilais-kuninkaan sanoma: "Attila, minun herrani ja sinunkin, käskee sinun valmistaa hänelle palatsin; sillä hän tulee!"[464]

Että ensimäinen puuska kääntyi länteen päin ja Galliaa vastaan, tuli omituisista syistä ja seikoista. Tosin nyt asiat Itä-Romassa par'aikaa muuttuivat toiselle kannalle. Theodosio kuoli, Khrysafio sai ansaitun rangaistuksen, ja uusi keisari Markiano ei enää taipunut veron-maksuihin, vaan lupasi ystävilleen lahjoja, vihollisillensa terävää rautaa. Mutta tämä seikka ei nä'y paljon vaikuttaneen Hunnilais-kuninkaan tuumiin. Päin-vastoin Attila näkyy kokonaan ylenkatsoneen itäistä keisari-kuntaa, jota hän jo niin usein oli nöyryttänyt[465] Lännessä sitä vastoin oli hänellä kokonansa uusi vaikutus-ala, ei ainoastaan keisari-kunnan vaan barbari-kansojenkin suhteen; tarkemmin sanoen, tässä oli vielä iso-jako tekemättä keisarikunnan ja Hunnilais-vallan välillä. Isoin osa Gallian maakuntaa oli barbari-kansojen hallussa, jotka nimeksi tunnustivat itsensä Roman alamaisiksi; mutta näiden kansojen joukossa olivat Länsi-göthitkin, joita Hunnilais-hallitsija saattoi pitää paenneina orjinaan ja joita vastaan Genserik par'aiksa häntä yllytti.[466] Itse Germaniassakin, Gallian raja-seuduilla, oli Aetio ruvennut sekaantumaan Frankilaisten heimokuntain asioihin, ja Attilan täytyi tässä kohden valvoa Hunnilais-vallan luultua oikeutta.[467] Näin syntyi v. 451 se suuri sota, joka syöksi puolen miljoonaa barbareja Loire'a vastaan. Tämän retken monituisia vaiheita ei ole tässä tila laveammin kertoa.[468] Karkotettuna Galliasta, hän seuraavana vuonna vei sota-laumansa Italiaan, hävitti Aqvileian ja Milanon ynnä koko seudun Fo-virtaan saakka, ja uhkasi ikuista Romaa. Silloin Romalaiset lähettivät paavi Leoni Suuren pyytämään rauhaa. Attilan ylpeys oli tydytetty, kun Länsi-Roma sitoutui maksamaan vuotisen veron,[469] ja hänen laumansa, rikastuneina voittosaaliista, vetäytyivät taas Alppien yli Hunnien maahan. Mutta mennessään hän vielä uhkasi tulla toisen kerran julmempana, ellei Honoria, hänen morsiamensa, hänelle lähetettäisi. Samassa hän lähetti Konstantinopoliin sanoman, että Itä-Roman taas tulisi vuoro kokea Attilan kättä, ellei Markiano suorittaisi veron, minkä Theodosio oli päällensä ottanut.[470]

Lukija tietää, kuinka äkillinen kuolema teki lopun näille ja vastaisille hankkeille, ja kuinka se suuri valta, minkä Attila oli rakentanut, kohta hänen kuoltuaan hajosi ja hävisi. Hänen pojissansa ei ollut sitä miestä, joka olisi voinut jatkaa isän työtä; heidän välillensä syttyi eripuraisuus, ja koko tuo lauma Germanilaisia kuninkaita, mitkä olivat Attilan alamaisina palvelleet ja vapistuksella noudattaneet hänen silmänsä pienintä viittausta.[471] löysivät nyt tilaisuuden luoda ikeen päähänsä. Niinkuin 80 vuotta aikasemmin riehuivat taas kansakunnat Tonavan pohjois-rannalla, ja nyt oli Hunnien vuoro siirtyä sialta itään päin. Mutta heidän nimensä osasi vielä synnyttää kauhistusta Roman alueessa,[472] ja Attilanpa puutuneesta kädestä näytti vielä lähtevän ne vitsaukset, jotka ahdistivat ja hävittivät Romalaista maailmaa. Se oli Attilan käsikirjoittaja Orestes, joka asetti poikansa Länsi-Roman viimeiseksi keisariksi; — se oli yksi Attilan entisiä sotamiehiä, Rugilainen Odoaker, joka tämän läntisen keisari-kunnan tauotti; — se oli vieläkin Itä-göthein kansakunta, Attilan entiset alamaiset, jotka vihdoin ottivat koko Italian haltuunsa. Sen kauhun lisäksi, minkä Attilan omat teot olivat synnyttäneet, tulivat kaikki ne edelliset ja jälkeiset kauhut, jotka liittyivät mikä milläkin tavalla hänen ja hänen kansakuntansa nimeen, ja niin hän on kansojen muistossa tullut olemaan "Jumalan vitsa" ja "ihmiskuntiin vasara", kamalan hävityksen itse-omainen ilmestys.[473] Mutta Suomen-suvun on oikeus hänessä nähdä jotakin muuta. Hän on Unkarin kansallisissa tarinoissa ei ainoastaan sukumme kuuluisin sankari, vaan myöskin tämän Suomen-sukuisen vallan ensimäinen perustaja, — Arpad'in ja Pyhän Stephanon edeltäjä ja esivanhin.[474]

VIII.

Katsahdus jälkimäisiin Hmmilais-valtoihin.

Olen maininnut, kuinka Attilan kuoleman jälkeen hänen valtansa kohta hajosi, ja Hunnien heimokunnat taas karkoitettiin Dnieperin seuduille. Yksi ainoa kiinteä tappelu Netad'in tykönä Pannoniassa, missä Attilan vanhin poika, Ellak, sekä hänen kanssansa lähes 30,000 Hunnia ja Hunnien liittolaisia kaatui, toimitti Germanilaisille voiton ja vapauden. Nytpä Hunnien entiset asunnot Tonavan ja Karpatien välillä tulivat Gepidaen haltuun; näiden länsi-puolelle asettuivat Itä-göthit; mutta Attilan heimokunnat siirtyivät Mustan meren rannikoille, niille sioille, joista muinoin olivat ajaneet Göthiläiset.[475] Turhaan tästä vielä yrittivät valloittaa entisen alueensa keskisen Tonavan varsilla. Heitä lyötiin kahdesti, vv. 455 ja 462; muutamat Attilan poi'ista muuttivat Tonavan etelä-puolelle Roman alamaisiksi, ja kun vihdoin Dengizik, se Attilan poi'ista, joka vielä säilytti isänsä hengen, oli saanut surmansa retkellään Itä-Romaa vastaan v. 469, näytti viimeinenkin jäänös Attilan suuresta vallasta hävinneen.[476]