Tarkoitukseni ei ole tässä tilassa antaa laveampi kertomus Hunnien ja heidän heimokansainsa historiasta. Mutta tultuani edellisessä luvussa siihen päätökseen, että kaikki nämä kansat periänsä ovat olleet Suomen-sukua, katson tarpeelliseksi nyt vielä ottaa tutkiakseni heidän historiallisen vaikutuksensa laatua. Että tämä vaikutus sivistynyttä maailmaa kohden ei ole ollut viljelystä vaan hävitystä, havaitaan tosin ensi silmäyksellä, ja se kamala kunnia-nimi: "Jumalan vitsa" (flagellum Dei), jolla Romalais-maailma ilmoitti ajatuksensa Attilan lähetyksestä, sopii täydellisesti melkein kaikkiin näihin kansakuntiin, joiden edusmies ja perikuva Attila on ollut. Mutta tämän lähetyksen ohessa, joka ei suinkaan ole kunniaa vailla, täyttävät nämä kansakunnat omituisen siansa Suomen-suvun historiassa, valmistaen tälle suvulle vakinaisen aseman Euroopassa. Tältä kannalta aion lyhyesti tarkastaa heidän vaikutustansa, ryhtyen ensin ja olletikkin Hunnien kansaan, joiden historiallinen merkitys kaikin puolin on kaikkien etevämpi.
Minun ei tarvitse mainita tuttuja historiallisia seikkoja: kuinka Hunnit v. 375 j.Kr. samosivat Wolgan yli, kuinka he yhdellä huimauksella syöksivät Alanit, Göthit ja muut Germanilaiset kansat länteen päin, kuinka he sitten vähitellen asettuivat pitkin alisen Tonavan pohjoisrantaa Pannoniaan saakka, mistä vihdoin Attila levitti herruutensa Slavilaisten ja Germanilaisten kansain ylitse, pitäen sen ohessa molemmat Romalaiset keisarikunnat pelossa ja vapistuksessa. Minun ei myöskään tarvitse muistuttaa, että Hunnien kansa näissä tapauksissa oli se voima, joka lykkäsi Suuren kansain-vaelluksen liikkeelle ja sillä tavoin matkaan-saatti Romalais-maailman kukistumista. Mutta merkittäväksi tahdon mieleen juohtaa, että tämä sama kansa, josta hävityksen kauhistus silmin-nähtävästi saapi alkunsa, kuitenkin itse niin ylen vähän ryhtyy hävitys-työhön. Tämän viran toimittavat Göthit, Wandalit ja Radagaison laumat, taikka ylipäänsä Germanilaiset kansat, joiden mieli hehkuu asettumaan kukistuvaisen sivistyksen raunioille. Sitä vastoin Hunnien mieli-teko on perustaa valtansa ominaiselle kannalle ja Romalaisesta sivistyksestä vallan erillensä, kuitenkin niin, että tämä sivistys olisi heille veron ja käskyn alaisena. Tämän mieliteon saattaa heille Attila toimeen, asettaen vastapäätä Romalaista maailmaa toisen barbarilaisen maailman, minkä hän tahtoo kohottaa edellisen kurittajaksi ja herraksi. Tosin Attilan valta hajoo kohta Attilan kuollessa, ja itse Hunnien kansa näyttää häviävän tietämättömiin. Mutta Bulgarit, Avarit, vihdoinpa Unkarilaiset ilmaantuvat heidän perillisikseen samoilla aloilla ja samoilla tarkoituksilla. Näiden kansain historia on Suomen-suvun yhä uudistuva yritys valloittaa siansa keskellä Euroopan Arjalaisia kansoja, ja Attilan nero on heille tien viitannut ja tehtävän osoittanut. Mutta jo Attilaakin ennen löytyy sama tarkoitus hänen kansassaan, vaikka himmeämpänä ja hajallisempana. Se oli tämä tarkoitus, jonka pakoituksesta ryntäsivät Wolgan yli ja melkein tuokiossa viskasivat Germanilaiset ja Slavilaiset kansat tieltänsä.
Se vuosisadan puolikas, joka kuluu Hunnien tulon jälkeen, on ylipäänsä historian hämärimpiä aikakausia. Se on ikäänkuin Hunnien seurassa olisi tullut joku määrä Turanin pimeyttä; Ammianon karkea mutta selvä ääni vaikenee, ja tutkijan täytyy tytyä siihen, mitä muutamat kuivat kronikat taikka kirkon-isien saarnat ja ylistys-puhujain kiitos-virret ilmoittavat. Mutta vaikka näin aian hävityksessä historiankin valo näyttää häviävän, saatamme kuitenkin ko'ota muutamia pieniä teko-asioita, jotka antavat arvata Hunnien tilaa ja oloja ennen Attilan aikoja.
Heidän ensimäisen tulonsa aikana ovat epäilemättä enemmin kansan-tulvana kuin kansallisena valtakuntana. Niinpä sanoo heistä Ammiano, että "eivät seisoneet minkään kuninkaallisen vallan alla, vaan hillittiin ylimystensä metelisellä johdatuksella".[417] Tätä emme kuitenkaan saa ottaa sanain jälkeen; sillä Jornandes mainitsee heidän Balamber-nimisen kuninkaansa, jonka johdolla Eurooppaan tulivat.[418] Mutta kuinka höllästi kansan eri heimo-kannat ko'ossa pysyivat, havaitaan jo siitä, kun Itä-göthit saattoivat avuksensa palkata muita Hunneja, joilla yrittivät Balamberin laumoja vastustaa.[419] Sama hajallisuus havaitaan sittenkin, kun Hunnien valta on asettunut Tonavan pohjois-rannalle, pitäen vieraita kansoja alamaisinansa, Nämä kansakunnat, Itä-göthit, Alanit, Antat ja muut, saivat omin neuvoin holhoa yksityisiä asioitansa, pysyen omien kuningastensa hallittavina; ainoastaan yleisen isännyyden harjoitti Hunnien kansa, käskien ja kurittaen milloin tarve näytti vaativan.[420] Eräs Itä-göthiläinen kuningas oli omin päinsä aloittanut sotaa Antoja vastaan ja tavallisella julmuudella ristiin-naulinnut voitetun kuninkaan poikinensa ylimyksineen. Lähes vuoden päivät kuluivat, ja Itä-götheissä jo saattoi paisua se turha luulo, että olivat omilla valloillaan. Silloinpa vasta Balamber katsoi tarpeelliseksi uudesta teroittaa heille kuuliaisuuden tuntoa ja kuritti heitä uudella verisellä voitolla.[421] Melkein yhtäläinen näyttää se valta olleen, jolla Balamber piti omat Hunnilaiset heimokuntansa ko'ossa. Yleinen laki näkyy olleen, että niin kauan kuin joku kansakunta, joko Hunnilaineu tai muun-sukuiuen, pysyi siinä paikallisessa piirissä, johon Hunnilais-kuninkaan käsi ulottui, oli auttamaton täytymys noudattaa hänen silmänsä vähintä iskua; mutta tästä piiristä ei ollut aivan vaikea päästä pakenemaan, ja tavallinen pako-paikka oli Romalainen alue. Niinpä jo alussa tätä kansan-kuohua oli Länsi-göthien pää-osa pötkinyt Tonavan yli, ja toinen vähempi osa, joka ensin oli etsinyt turvansa Karpatien vuoriseuduissa, karkasi joku vuosi myöhemmin saman tien Roman alueesen.[422] Mutta myöskin Karpodakoja, Skirejä, Alaneja ja Hunnilaisia heimokuntia pujahti joukottain Tonavan yli oman onnensa kokeille.[423] Juuri tämmöiset pakolais-parvet, jotka pyrkivät Hunnilais-vallan kammottavasta lähisyydestä ja Roman maakunnissa näkivät avaran rikkaan maailman itsillensä avoinna, toimittivat ne tuho-työt, joista vanhan aian ja vanhan sivistyksen perikato sukesi. Mutta Hunnien valta oli se joutsen-jänne, josta nämä hävityksen nuolet lennähtivät; ja kun Roman alamaiset vitsausten suuruudesta aavistivat maailman viimeistä aikaa, tiesivät kyllä, että Hunnien kantta nämä vihan maljat heidän päällensä vuodatettiin.[424] Pitkin koko Tonavan vartta likistyivät kauheassa ahdingossa monituiset kansakunnat, joilla tuskin muuta yhteistä oli kuin sama viha ja kateus keskenänsä, ja niinkuin kukku-päällisestä astiasta pyrki tämä liika paljous joka hetki laitojensa yli. Näin syntyi melkein huomaamatta se kauhea puuska, joka syöksi Radagaison epälukuiset laumat Italiaan ja samassa pyörteessä viskasi Svevit, Vandalit, Alanit Rein-virran yli, missä Gallian, Espanjan ja Afrikan maakunnat joutuivat nieltäviksi. Mutta Hunnit itse ainoastaan aika harvoin kävivät Roman maakuntia vaivaamassa. Yksi suuri hävitys-retki heiltä kuitenkin mainitaan; se on v. 395 kohta Theodosio Suuren kuoltua, jolloin jo talvis-aikana muutamat Hunnilais-joukot ajavat vankkurinsa jäätyneen Tonavan yli, ja seuraavana Heinäkuuna toiset vielä lukusammat laumat samoovat Kaukason ahtaiden läpi Kappadokiaan ja Syriaan, missä vuoden päivät ryöstävät mielen määrin, levittäen hämmästystä Jerusalemiin ja Tyroon saakka.[425] Mutta silloin se on kavaloitseva Romalainen ministeri, joka omia tarkoituksiansa varten houkuttelee Hunnit tähän julmaan hävitys-työhön.[426] Tavallisempi oli, että Hunnit Roman liittolaisina kävivät sotaa niitä muita barbareja vastaan, jotka tätä kallistuvaa valtaa vaivasivat. Niinpä heitä mainitaan palkattuna apu-väkenä melkein kaikissa Roman sen-aikuisissa sodissa. Jo ennen v. 386 oli Valentiniano II ostanut heidän apunsa niitä Juthungeja vastaan, mitkä Maximo oli päästänyt hävittämään Rhætian maaknntaa,[427] ja kun Theodosio Suuri v. 388 marssi samaa Maximoa vastaani oli hänen sota-voimansa varsinkin paisunut Götheistä, Alaneista ja Hunneista.[428] Samatekkuin Theodosio turvasi Stilikonikin useimmiten Hunnien apuun. Se suuri voitto, minkä hän sai Radagaison yli, oli isoksi osaksi Hunnilaisten ansiota, joita tässä tilassa johdattikin heidän oma kuninkaansa Uldes eli Uldin.[429] Mutta pienempiä Hunnilaisia apu-joukkoja näkyy tästä-lähin yhäti Länsi-Roman palveluksessa; ne ovat Stilikonin henkivartiat silloin, kun Honorion sala-murhaajat yöllä karkaavat hänen telttiinsä Bononiassa [430]; ne ovat itse keisarin varustus-väkenä Ravennassa siihen aikaan, kun Alarikin Götbit harjoittavat mielivaltansa pitkin Italiaa.[431] Paremmin kuitonkin kuin kukaan muu Romalainen valtiomies tiesi Aetio monimutkaisissa toimissaan käyttää Hunnien apua. Hän oli nuorempana oleskellut heidän tykönänsä panttivankina, luultavasti jonkun apujoukon tähden, ja silloin rakentanut ystävyyttä heidän kanssansa. Kun nyt Honorion kuoltua eräs Johannes yritti Romassa pukeuda keisarilliseen purppuraan ja tähän tarvittiin Hunnien apu, oli Aetio soveliain mies lähtemään tähän kaupan-tekoon.[432] Kullan ja ystävyyden avulla onnistui asia niin, että hän ennen pitkää, v. 425, tuli 60,000 Hunnin kanssa Alppien yli. Juuri kolme päivää ennen oli Johannes lopetettu, ja Aetion tila oli nyt kyllä arveluttava, jos kohta arvoa-käskeväkin. Verinen ottelus jo näyttää syntyneen; mutta Romalainen hallitus taipui sovintoon, ja kun Aetio osasi uudella maksolla palauttaa Hunnit Alppien yli, palkittiin hänen omat ansionsa kreivin (komitin) arvolla, jonka lisäksi kohta sen jälkeen tuli sotapäällikön toimi Galliassa.[433] Tämä oli ensimäinen askele hänen suureen mahtavuuteensa. Seitsemän vuotta myöhemmin hänen taas täytyi turvata Hunnien ystävyyteen. Hän oli kavaluudellaan sytyttänyt tuon tunnetun riidan Ravennalaisen hovin ja Bonifacion välillä, joka asia jo alkoi kääntyä hänen omaksi turmiokseen, jotta paeta täytyi Pannonian kautta Hunnien maahan. Mutta sieltä hän palasi sotajoukon kanssa ja määräsi taas sovinto-ehdot.[434] Tästä aiasta oli Aetio läntisen Roman oikea herra; ja Hunneille hän luultavasti tässä tilassa heitti palkinnoiksi sen osan Pannoniaa, missä Sau-virta juoksee.[435] Se oli vartia-paikka, josta nämä liittolaiset saattoivat joka hetki rientää hänen avuksensa. Seuraavina vuosina, jolloin Aetio koetti jälleen asettaa järjestystä Gallian asioihin, näkyy hänellä olleen apu-väkenä paljon Hunneja, joiden menetys tällä kertaa mainitaan kovin vallattomaksi. Burgundilaiset itäisessä Galliassa olivat yrittäneet levitä rajojensa yli ja pakoitettiin nyt taas rauhaan; mutta Hunnilaiset apujoukot huolimatta tästä rauhan-teosta karkasivat heidän päällensä ja tappoivat heidän kuninkaansa.[436] Pari vuotta myöhemmin syttyi sota Länsi-göthejä vastaan, jotka jo neljänneksen vuosisataa olivat asuneet lounaisessa Galliassa. Hunnilaiset apujoukot, jotka tällä välin olivat käyneet Armorikaa nöyryyttämässä, vietiin nyt Loire'n yli etelään. Mutta tällä matkalla rosvoilivat niin hillittömästi, että uskollisetkin maan-asukkaat pakoitettiin aseisin tarttumaan heitä vastaan.[437] Todennäköistä on, että Aetio, vaikka tähän aikaan Galliasta poissa, ei ollut varsin syytön näihin tapauksiin; sillä varojen puutteesta hän näyttää antaneen sota-väkensä itse ottaa palkkansa rauhallisilta maan-asukkailta.[438] Tämä sotaväki oli melkein pelkkiä barbaria, ja barbarit tällä tavoin jo olivat Länsi-Roman todelliset isännät. Nämä esimerkit osoittavat selvästi, että Hunnien ja Romalaisten väli enimmältään oli ystävällistä laatua. Se oli ikäänkuin nämä kaksi valtaa olisivat jakaneet maailman keskenänsä: Hunnit tosin tytyivät halvempaan osaan, vieläpä usein olivat avulliset puolustamassa Roman ihanoita maakuntia, antaen tämän apunsa sitä suuremmalla innolla, koska Roman häiritsijät olivat muka Hunnien paenneita orjia; — mutta tästä suosiollisesta käytöksestään vaativatkin aimollisen palkkansa, ja palkka pian muuttui vuotiseksi veroksi. Jos nyt vero toisinaan jäi maksamatta, ja liitto siis oli rikkumallansa, saattoi kyllä tapahtua, että Hunnit ase kädessä saivat sen uudistetuksi. Niinpä se sama Uldes eli Uldin, joka v. 400 oli Konstantinopoliin lähettänyt kapinallisen kenraalin pään,[439],ja myöhemmin rientänyt Stilikonin avuksi Radagaisoa vastaan, mainitaan v. 410 paik. samonneen Tonavan yli, vaatien että Itä-Roma hänelle maksaisi veron. Kun Konstantinopolista lähetettiin semmoisia sovinnon tarjouksia, jotka eivät häntä tydyttäneet, osoitti hän keisarin lähettiläälle nousevaa aurinkoa, vakuuttaen helposti voivansa, jospa tahtoisi, valloittaa kaiken, mitä sen säteet valaisivat[440] Heikein samoista syistä lienee se retki syntynyt, minkä Hunnilais-kuningas Ruas v. 426 teki Thrakiaan, uhaten itse Konstantinopolia.[441] Lähisyytensä tähden oli varsinkin itäinen Roma helppo Hunnien pitää näin käskyn ja veron alla, ja tuo kurja Konstantinopolin hovi koetti turhaan kavalia juoniansa, tauottaaksensa tätä alennustaan. Kun esim. v. 413 paik. eräs luultavasti Hunnilainen kuningas, Donato, oli valalla petettynä, joutunut Romalaisten valtaan ja nämä häijysti kuristivat hänen kuoliaaksi, täytyi heidän rikkailla lahjoilla lepyttää Hunnien kuningasta Kharatonia, joka luultavasti oli Donaton seuraaja, ja asiat tulivat epäilemättä taas entisellensä.[442] Mutta aina kun Romalaiset puolestaan täyttivät solmitun sovinnon ehtoja, näyttävät Hunnitkin tunnollisesti pitäneen rauhan voimissa. Yksi esimerkki, jos sen oikein käsitän, on siihen selvänä todistuksena. Muutamana kertana — aikaa ei tarkemmin määrätä —, kun Hunnien maassa oli suuri nälkä ja Romalaisilla jonkun sikeläisen sodan tähden ei ollut elatus-varoja liikenemään, päättivät kaksi Hunnilais-päällikköä, Kursik ja Basik, joiden käskyn alla suuri kansan paljous oli, lähteä sodalla toimittamaan elatustansa. Mutta silloinkaan eivät karanneet Roman alueesen, vaan tekivät vaivaloisen matkan Maiotin ja Kaukason yli Mediaan saakka, josta kuitenkin Persialaisten nuolet heidät karkoitti. Syy tähän heidän käytökseensä on tosin kertojalta jäänyt mainitsematta, mutta saattaa tuskin olla muu, kuin se liitto ja ystävyys, joka silloinkin lienee heillä ollut Romalaisten kanssa, ja jota eivät rikkoa tahtoneet.[443]
Ylipäänsä ei petollisuus näytä olleen Hunnien kansallis-vikoja, ainakaan niin suuressa määrässä kuin esim. Götheiliä ja Frankeilla. Että raakoja olivat, raaempia kuin Germanilaiset kansat yleensä, ei ole kieltämistä. Nämä jälkimäiset olivat jo vuosisatoja olleet sivistyneen maailman lähisyydessä, josta heille huomaamatta kaupan ja kristin-uskonkin kautta oli viljelyksen siemeniä sironnut; Hunnit sitä vastoin olivat tuskin ennättäneet selvetä Turanin sumusta, heidän taipumuksensa olivat osaksi semmoiset kuin Germanilaisten oli entisinä raaempina aikoina ollut,[444] ja kristillisyys lienee tuskin ainoata tunnustajaa voittanut heidän seastansa.[445] Mutta kun Romalaiset vertasivat näiden eri barbarien omituisia vikoja toisiinsa, mainitsivat tosin Hunnien ja Alanien haureutta, jonka rinnalla Germanilaisten kansain siveydellisyys kiitosta ansaitsi, mutta muistuttivat sen siaan, että Alanit, ja luultavasti Hunnitkin, eivät olleet niin petollisia kuin Göthit ja Frankit.[446] Luonnollisesti emme saa Romalaiselta kannalta odottaa täydellisempää kiitosta tässä kohden; sillä Romalaisten oma valtio-taito oli aina ollut petollisinta laatua, ja aikaa-voittaen Hunnitkin ottivat tästä sen verran oppia, kuin tarpeellinen oli vastustaessa Romalaisten hovien kavaloimisia. Kun vihdoin Attila piteli hallitus-ohjat Hunnien maassa, oli heillekkin tullut täydellinen valtio-taituri, joka verrattomalla tarkkuudella viritti hankkeidensa ansat. Ja kuitenkin, kuinka jalo ja suora-sukainen on Attilan käytös, verrattuna Konstantinopolin hovin ilkiö-juoneihin!
Vähitellen alkoi kuninkaallinen valta Hunnien tykönä lujentua ja kansan eri heimokunnat siirrettiin tarkempaan yhteyteen. Vielä v. 413 paik. mainitaan Hunneilla olleen useita pikku-kuninkaita (ρήγες), joista yksi piti ylimmäisen vallan.[447] Myöhemmin tavataan hallituksessa kaksi veljestä kerrallaan, Uptar ja Ruas; mutta kuinka valta on jaettuna heidän välillänsä, ei tarkemmin mainita.[448] Kun Uptar v. 430 saapi surmansa sota-retkellä Burgundeja vastaan Main-virran seuduilla, on Ruas yksinäinen hallitsija kuolemaansa asti v. 434. Mutta hänen jälkeensä taas tulevat kaksi veljestä, Bleda ja Attila, joiden isä Mundiuk eläissään oli ollut Uptarin ja Ruaan veli. Jonkun aian perästä Attila surmaa vanhemman veljensä ja on nyt yksinäisenä kuninkaana Hunnien vallassa.[449] Tämän vallan karttuva arvo huomataan jo siitä kunnia-nimestä "βασιλεύς", minkä Byzantion kirjaniekat alkavat antaa Hunnien hallitsijalle; sillä tämä nimi käytettiin tavallisesti itse Romalaisesta keisarista, mutta ylipäänsä ei barbari-kansojen kuninkaista.[450]
Jo Ruaassa havaitaan selvästi tarkoitus ko'ota kaikki Hunnit lujemman vallan alle ja samalla estää Romalaista hallitusta sekaantumasta Tonavan-takaisiin asioihin. Hän oli jo nähtävästi alamaisuuteen ajanut useat heimokunnat, joiden ylimykset lähtivät tätä valloitusta pakoon Roman alueesen. Nyt hän päättää sodalla valloittaa nekin heimo-kunnat, jotka Balamberin kansan-tulva oli pyörryttänyt mukaansa Maiotin rannalta aliselle Tonavalle, ja jotka Konstantinopolin hovi par'aikaa koetti liittoonsa vetää.[451] Mutta samassa hän myöskin lähettää Konstantinopoliin sanan, uhaten rikkoa sovintonsa keisari-kunnan kanssa, ell'ei hänelle heitettäisi rangaistaviksi kaikki ne Hunnit, mitkä olivat paenneet Roman alueesen. Ennen kuin seikat selvenevät, kuolee Ruas;[452] mutta Bleda ja Attila perivät hänen tarkoituksensa, ja Attilassa on mies niitä toimeen panemaan.
Se hallitus,, mikä nykyänsä valvoi itäisen Roman asioita, oli liian kehno vetämään väki-kapulaa tämmöisen miehen kanssa; se tahtoi rauhan jos milläkin hinnalla, ja siis nyt solmittiin Margon tykönä Moravan suulla uusi sovinto, jonka vertaista häpeällisyydessä vanha Roman-valta ei ollut vielä kokenut. Pää-ehdot olivat: 1:ksi että se vuotinen vero, jolla Romalainen hallitus jo oli tottunut ostamaan Hunnien ystävyyttä, olisi koroitettava puolesta neljättä sadasta naulasta kultaa seitsemään sataan naulaan; 2:ksi että Romalaiset eivät liittoonsa ottaisi ainoatakaan barbarilais-kansaa, joka olisi Hunnilais-vallan vihollista; ja 3:ksi että kaikki Hunnilaiset pakenijat sekä ne Romalaiset vangit, jotka olivat lunnaitta päässeet pakosalle, olisivat takasin annettavat; kuitenkin kävisi jälkimäisistä maksaa lunnaita 8 kulta-rahaa hengeltä. Lisäksi Romalaiset sitoutuivat pitämään markkinoita rajalla, missä Hunni ja Romalainen olisi yhtä turvattuna kaupankäynnissänsä.[453] Näin oli taas rauha ja ystävyys rakennetta Itä-Roman ja Hunnilais-vallan välille. Mutta tämä väli ei enää ollut tuota muinaista ystävyyttä, joka oli syntynyt, kun Hunnit mielellään lainasivat apunsa vanhalle Romalle ja siitä saivat ansaitun palkkansa. Nytpä ei enää ollut kysymys palkasta ja palveluksesta. Se oli keisarikunta, joka oli joutunut käskyn-alaiseksi ja palkitsi käskijänsä vaivan vuotisella verolla.
Saatuansa nämä asiat suoritetuiksi, läksivät Bleda ja Attila levittämään valtansa barbari-kansojen yli. Näistä toimista, joihin 7 ajastaikaa näkyy umpeensa kuluneen, ei ole meillä paljo mitään tarkempaa tietoa; se vain käypi seuraavista tapauksista arvata, että kaikki itäisen Germanian kansat, kaikki Slavilaiset kansakunnat, ja kaikki Hunnilais-heimokunnat Wolgan seuduille saakka joutuivat Attilan vallan alamaisiksi. Turhaanpa Konstantinopolin hallitus vielä yritti pestata itsellensä liittolaisia kaukaisempien heimokuntien seassa; Attilan silmä valvoi heitä kaikkia ja tämän silmän edessä he melkein vaatimatta nöyristyivät.[454] Todennäköistä on, että Bleda jo näissä toimissa alkoi syrjälle joutua. Häntä ei enää mainitakkaan niissä uusissa riidoissa, jotka vuodesta 441 syntyivät Hunnien ja Romalaisten välillä.[455] Neljä vuotta myöhemmin tapahtui se kamala veljenmurha, jolla Attila anasti jakamattoman vallan. Tämän tapauksen syitä ja seikkoja emme enää tunne, mutta todennäköistä on, että Bledan tylsempi käsitys alkoi tuntua haitalliseksi Attilan valtiollisille hankkeille. Hänen surmansa ei näytä synnyttäneen mitään mielipahaa Hunneissa, jotka epäilemättä katsoivat ihan luonnolliseksi, että mahtavin käsi yksinänsä piteli hallitus-ohjat. Ne keinot, millä Attila taas v. 441 alkoi rakentaa riitaa keisari-kunnan kanssa, kuvaavat hyvin hänen luonnettansa ja valtio-tapojaan. Raja-markkinain aikana karkasi Hunnilainen sota-joukko äkki-arvaamatta Romalaisten päälle ja tappoivat monta. Kun Romalaiset tästä valittivat, saivat vastaukseksi, että muka Margon pispa oli varkain käynyt Hunnilais-kuningasten haudoissa ja niiden kalleukset ryöstänyt. Asia ei ollut paljon todennäköinen; kuitenkin nyt Attila sillä varjolla kulki Tonavan etelä-vartta, ryöstäen ja valloittaen kaupungeita. Tuo kanteenalainen pispa, joka syystä pelkäsi, että hallitus, pulasta päästäksensä, antaisi hänen ulos sovinnon uhriksi, päätti hädillään tehdä oman sovintonsa Hunnien kanssa ja toimitti Margonkin kaupungin barbarien käsiin. Kun tämä riidan aine siis oli loppunut, löytyi kumminkin toinen syy aina valmiina; oli, näet, taas vuosien kuluessa kokoontunut uusia Hunnilaisia pakenijoita Roman alueesen. Keisari tällä kertaa ei suostunut antamaan niitä ulos, ja Attila jatkoi hävityksiänsä.[456] Parin rauhan-vuoden perästä, joina Attilalla näyttää olleen tekemistä kotosellaan, ja joiden kuluessa Bledan murha tapahtui, seurasi vielä julmempi hävitys-retki, joka levisi Thermopyleen saakka, pani autioksi 70 kaupunkia ja hajotti kaksi Romalaista sota-joukkoa.[457] Tappelu Khersonesossa vihdoin osoitti keisarille, että hänen pääkanpunkinsa ei enää olisi turvallisna, ellei hän uusilla myönnytyksillä osaisi lepyttää Attilan vihaa. Pantiin siis uudestansa lähettiläs käymään Hunnilais-kuninkaan puheilla, ja entiset rauhan-ehdot uudistettiin v. 447, mutta vielä kovemmassa määrässä. Samatekkuin Margon rauhan-teossa kolmetoista vuotta aikasemmin, luvattiin nytkin antaa kaikki pakolaiset ulos; mutta nimenomaan lisättiin, että Romalaiset eivät vastakaan ottaisi ketään pakenijaa suojaansa. Vuotinen vero koroitettiin kolmikertaiseen määräänsä eli 2100 naulaan kultaa, ja paitsi sitä piti nyt kerrallaan maksettaman 6000 naulaa. Vihdoinpa Romalaisten vankien lunnaat koroitettiin 8:sta 12:een kulta-kappaleesen. Näitä ehtoja tuli Theodosion viivyttelemättä täyttää; sillä Attila lähetti oietis uskotun miehen Konstantinopoliin ottamaan rahat ja pakolaiset vastaan. Mutta varasto oli typi tyhjä ja alamaiset jo kyllä veroilla rasitetut. Katsottiin siis soveliaaksi panna erinomainen vero Konstantinopolin rikkaiden päälle, joista monikin tässä tilassa köyhtyi paljaaksi ja mielikarvaudesta hirtti itsensä tai lopetti henkensä nälän-kuolemalla.
Että tämän rauhan-teon perästä Attila oli Itä-Roman herra, ja Konstantinopolin keisari hänen nöyrin palvelijansa, oli yhtä selvä asia Romalaisille kuin barbareille, vaikka Romalaiset hallitusmiehet, kuten Prisko sanoo, "teeskelivät itse määränneensä rauhan ehdot".[458] Kuinka barbari-kuningas käytti tämän herruutensa, sopii kertoa Priskon omilla sanoilla: