LUOTSIKAPTEENI (Nauraa.) Siinä sen näit! Varo vaan, ettet kovin usein polta kynsiäsi täällä saaressa. Merikansa on nyt kerta kaikkiaan sitä maata! Kyllä sinä vielä joskus opit heitäkin ymmärtämään. Mennäänkö rantaan?
(Lähtevät.)
LEENA (Tulee tuvasta.)
EEVASTIINA (Tulee.) Ne suolat jäivät äskeisessä kiireessä saamatta. Jokohan Leenalla olisi aikaa antaa niitä?
LEENA. Tulen kohta. Tiedäppä Eevastiina, että minä luulen, ettei niistä herroista ole meille muuta kuin harmia. Eerokin näkyy heihin suuttuneen, koska kävelee synkkänä tuolla rannalla. Kyllä se niin on, ettei niitä pitäisi päästää koko saareen. Harvoinhan niitä täällä on ollut, mutta aina niistä on ollut harmia.
EEVASTIINA. Sen vuoksihan niitä kaikki täällä koettavat karttaa. Mitenkä kävi Anna-Marin, jonka mies oli rahanansiolla Ameriikassa. Hän otti kolme vuotta sitten herroja luokseen asumaan ansaitakseen rahaa. Siellä niitä sitten oli koko kesän ja lienevät viihtyneet hyvinkin, sillä Anna-Mari on komea ihminen.
LEENA. Ja kun mies keväällä palasi Amerikasta, asuttuakseen kotitaloonsa rahoillaan elämään, niin oli perhe lisääntynyt.
EEVASTIINA. Kertovat hänen illalla tulleen Hangosta Rasinlahteen ja sieltä huonoa keväistä jäätä pitkin henkensä uhalla aamuyöstä saareen. Oli vilkaissut akkunasta sisään, kun siellä oli valoista. Silloin näki hän vaimonsa imettävän lasta. Ei mennyt tupaan lainkaan, vaan palasi samaa tietä huonoa jäätä pitkin Rasinlahteen, meni tuttavansa propsipomon luo ja pyysi viinaa, jota saikin.
LEENA. Oli juonut itsensä vallan siaksi, vaikkei koskaan ennen tietty hänen ryyppäävän. Sitten kun selvisi, kirjoitti kirjeen vaimolleen, ettei tarvitse häntä odottaa kotia. Sen hän jätti ja tuhat markkaa pomolle vaimolleen toimitettavaksi ja läksi menojaan, luultavasti takaisin Amerikkaan.
EEVASTIINA. Kaupungissa kuului taas juoneen itsensä humalaan ja sen jälkeen ei ole hänestä kuulunut mitään.