(Viklund ja Kanervo tulevat.)
Niin ne suolat, mennäänkö aittaan hakemaan niitä.
(Leena ja Eevastiina lähtevät.)
VIKLUND. Minuun teki tuo luotsioppilaan käytös hyvin tympäisevän vaikutuksen. Mikähän tästä tuleekaan? Alku näyttää huonolta. En luullut kansanmiestä niin röyhkeäksi.
KANERVO. Hänellä oli varmaan syynsä. Etkö voi tietää, minkä vuoksi hän sinua noin kohteli?
VIKLUND. En kuolemaksenikaan. Enhän mitenkään vielä ole ennättänyt häntä loukata, kun tuskin olen puhunut puolta sanaa hänen kanssaan.
KANERVO. Kyllähän se tuntuu omituiselta, mutta ehkä se asia vielä selviää. No, alammeko järjestää huonettamme, että pian pääsemme työhön käsiksi. Minä otan esille kuivat kirjani ja sinä maalilaatikkosi.
VIKLUND. Maalaamisesta johtui minulle mieleeni, että jo olen saanut ihanan mallin. Annikki on luvannut istua minulle tuohon tauluun, josta kerroin.
(Oikaisee ruumistaan kuin uusia voimia saadakseen.)
Mitäpä tuosta luotsioppilaasta! Turhaan otin loukkautuakseni hänen tylyydestään. Tullaanhan täällä toimeen ilman häntäkin. Missä kapsäkissä ovat maalitarpeeni? Vai tuossa, hyvä! Tuntuu oikein hauskalta ryhtyä työhön, kun on niin hyviä aiheita. Mutta mennäänpä tupaan järjestämään tavaroitamme. Ota sinä tuo laukku, minä pidän näistä muista huolta.