ANNIKKI. Ja kuka se on se "ketä vaan"?
EERO. Tiedät kyllä, mitä tarkoitan. Siitä päivästä, jolloin tuo maalari tuli saareen, et ole enään ollut sama Annikki, jonka kanssa olen lapsesta ollut toveri ja ystävä. Sinä olet joku muu, sillä se Annikki ei koskaan nauranut minulle, vaan katsoi minua suurilla sinisillä silmillään niin uskollisesti ja vakavasti, että teki oikein hyvää sydämelle. Nyt en enään tiedä, ovatko silmäsi siniset vai ruskeat, sillä en ole niitä nähnyt pitkään aikaan.
ANNIKKI. Onpa sinulla sitten huono muisti!
EERO. Kunpa minulla olisi huono muisti ja voisin unohtaa, silloin en enään sinua tuntisikaan, vaan kulkisin ohitsesi kuin vieras ja hakisin toisia tyttöjä.
ANNIKKI. Voithan sen tehdä.
EERO. Miten minä voisin sen tehdä, kun en saa hetkeäkään rauhaa ajatuksiltani. Maalla ja merellä, öin ja päivin olet sinä mielessäni ja päivä päivältä alkaa tuntua yhä tuskallisemmalta. Tuntuu kuin kaikki liukuisi käsistäni, mitä olen toivonut ja ajatellut. — Ja nyt juuri, kun minusta näinä päivinä tehdään vakinainen luotsi ja tahtoisin saada sinut vaimokseni, olet minulle niin vieras ja kylmä, kuin en olisi koskaan sinua tuntenut ja koskaan sinua ajatellut. — Annikki, lupaa minulle, ettet liehakoi tuon maalarin kanssa, sillä hän ei sinulle tahdo mitään hyvää. Lupaa heti hylätä tuo mies ja huomenna jo lähdemme pappilaan. Lupaatko?
KAUTOLA (Tulee.) Purjeet ovat veneessä. Ovatko jo nähneet luotsilipun?
EEEO. Eivät vielä.
(Hiljaa Annikille.)
Lupaatko?