KANERVO (Tulee.) Tulin tänne torniin katsomaan tätä Herran ilmaa. Eikö Viklundia vielä näy? Yhäkö hän on Annikin kanssa saaressa?
VAINIO. Mitenkäpä he sieltä poiskaan pääsisivät! Ja Eero, hän vaan vahtii tornissa ja odottaa Annikkia. Mikähän tästä lopuksi tuleekaan!
KANERVO. Surkeaahan se on, mutta minkäpä sille mahtaa.
(Katselee ulos akkunasta.)
Hirveä ilma. Ja myrskyävä meri. Kaikessa kauheudessaan on se suurenmoinen. Mutta miltä se teistä saarelaisista näyttää?
VAINIO. Te tahdotte tietää, miltä meri meistä näyttää. Miltäkö meri meistä näyttää? Sepä on ihmeellinen kysymys. En ole koskaan ajatellut, miltä se näyttää, sillä en luule, että täällä karistossa juuri sitä niillä silmillä katsellaan.
KANERVO. No millä silmillä sitten?
VAINIO. Kansa näkee sen kuin lapsi isänsä, mutta ei ajattele, miltä se näyttää. Se tuntee vaan, että sen elämä on merestä riippuvainen, se tuntee, että se on vuoroin kauhea ja vuoroin hyvä kuin oikkuisa nainen, ja se tuntee, että meri sen tekee, että ulkosaarilla ei ruis kypsy. Meri ei anna sille leipää, meri vaatii, että saarikansan tulee olla merelle alamainen! Ja meren kanssa ei ole leikkiminen yhtä vähän kuin niiden kanssa, jotka siitä elävät.
(Viittaa kädellään torniin päin.)
Pitkät talvet, kun jäät kulkevat meren selkää, lyhyet kesät, kun on milloin tyyni milloin myrsky, saarikansa sen pienimpiäkin oikkuja tuska rinnassa tutkii ja on oppinut niitä ymmärtämään. Mutta se, joka ei merestä ja meren kansasta pääse selville, sen ei pidä tulla merisaareen.