ANNIKKI. Vai ette tahdo sitä kuulla? Kyllä te nyt olette käynyt ylpeäksi, vaikka ennen olittekin ystävällinen. Tietäkää, minulla on kova luonto niinkuin kaikilla saarelaisilla, ja sen vuoksi teidän täytyy kuulla se, että tietäisitte, minkä verran teillä oli siinä osaa...
VIKLUND. Sanoinhan jo, minä en tahdo sitä kuulla. Tämä on hyvin harmillinen juttu. Olen kärsinyt siitä kylliksi. Minä tahdon nyt päästä rauhaan. Kuule siis, minä en tahdo kuulla mitään.
ANNIKKI. Te ... tekö ... tahdotte päästä rauhaan? Ja minä ... minä saan yksin kantaa kaikki, kaikki.
(Purskahtaa itkemään.)
Mitä minusta nyt tulee. Minun tulee yksin kantaa salaisuutta, jota en voi kenellekään ilmoittaa. Minun tulee yksin kärsiä häpeä, josta en elämässäni voi puhdistautua. Oi, jospa voisin kertoa jollekin kaikki, kaikki. Jos kuka hyvä ihminen minua ymmärtäisi! —
VAINIO. Onko herra Viklund kotona?
VIKLUND. Tässä olen.
VAINIO. Luotsilaiva on tullut ja kapteeni on mukana. Hän kysyy, joko herrat ovat valmiit lähtemään.
VIKLUND. Sepä hyvä. Viekää sana, että me tulemme pian.
(Menee kamariin.)