ANNIKKI. Minä tiedän paljonkin. Kuulkaa vaan tarkoin. Kun vene kaatui, koetimme pysyä siinä kiinni, niinkuin jo tiedätte. Minä näin Eeron tulevan ja minä pelkäsin häntä niin, että voimani uupuivat ja vaivuin veteen. Tunsin, että joku tarttui minuun kiinni. Se oli Eero. Hän veti minut veden pinnalle ja ui kanssani venettä kohti. Silloin hän sanoi minulle: Annikki, rakas Annikki — niin hän juuri sanoi — rakas Annikki, sano, oletko sama kuin saareen mennessäsi? Ja hän painoi minua hurjalla voimalla rintaansa vasten. En voinut vastata. Hän kysyi uudestaan: Annikki, rakas Annikki, vastaa tässä kuoleman edessä: Oletko sama kuin saareen mennessä? Ja minä ... minä ... sanoin hänelle yhden sanan vaan, yhden ainoan sanan, joka oli totta, sillä en voinut kuolema silmien edessä muuta sanoa. Minä vastasin hänelle: En. Silloin hänen kätensä herposivat minusta, tuntui siltä, kuin hän olisi heittäytynyt kauvas minusta. Kun minä pääsin Eeron veneeseen, ei häntä näkynyt. Nyt kuulitte kaikki!
(Heittäytyy pöytää vasten itkemään.)
(Viklund ja Kanervo tulevat huoneesta tavaroineen matkaanlähdössä. Viklund antaa hätäisesti kättä Vainiolle ja Leenalle. Kanervo kättelee lämpimämmin heitä. Annikkia he eivät häiritse. He ovat juuri ovella, kun luotsit öljytakkeihin puettuna tulevat kantaen Eeron ruumista ja sulkevat sillä hetkeksi tien.)
ANNIKKI (Nousee seisomaan. Katsoo ruumiin tuojia ja poislähteviä herroja. Menee ovelle katsomaan heidän menoaan, palaa takaisin hitain askelin ja vaipuu itkemään ruumiin viereen.)
(Esirippu.)
