HELKA. Rikkaalta orihit osta, käy kosihin tytärtä köyhän: Armas on vertaisten asua. Prinsessa pois lähetä! Ei sitele silkkikäsi kuhilasta kunnollista; kenell' on kotina linna, kompastuvi ortehen majan matalan.
CHRYSEIS (Helkalle). Anna anteeksi, emoni; Kruununi kultaisen unohdan, lasken lapsena eteesi: ota lahja onnellisen. Täällä ei kuningatarta muuta kuin sa yksin, äiti. Tyytynet sinä minuhun, tyytynen minä sinuhun; kudon, leivon, paistan, pesen, panen parhaimmat oluet. Majasi on maailmani. Rakkaudella sen rakennan laajaksi ja loistavaksi. Autathan emo minua!
(Helka syleilee häntä).
LEMMINKÄINEN. Turhaanko opetit, äiti, mulle syntysi syväsi, maata, merta mahtavammat, taivasta tavottavaiset, Tuonelaankin tunkevaiset? Jo ma hiihdin Hiiden petran, Pohjan poikaset kukistin käden yhden kääntehellä, vaiensin vasamallani Lemmon käärmetten kähytkin. Kyllikki, kyläinen impi, oman nyt orteni asuja, katso, kuinka kaunisti suudelma sovun ja lemmen loihti linnaksi majani. Linnaa sa halasit äsken laulaa tahdon linnan sulle. Kuuletko kohua kosken? Nyt ma virteni viritän.
Melodrama.
LEMMINKÄINEN. Tapion lapsi, vanha hirsi, aarnihongan heimolainen, monen talven taltuttaja, monen myrskyn myöstyttäjä, kuule nyt ääntäni mahtavaa! Nöyrry! Pois! Harjahirsi, suoja äitini harmaan pään, permanto, jolla mun kehtoni keinui, uksi, sa rauhan turva, liesi harmaa, min loimossa lasna ma lauloin, leikin, kaikki uhraan ma lemmelleni. Poistukaa!
(Tupa kukistuu, pala palalta, katoaa ja antaa sijaa autiolle, lumiselle ja kuun valaisemalle maisemalle, jonka perällä kauvimpana kimaltelee myrskyinen meri.)
Malmi, marmori mahtava, nyt mua kuulkaa! Kuule myös, sinä vaskivuori, kussa Hiisien vasarat kalkkaa! Rauta, nouse nostamatta! kivi, seininä kohoa, linnaks muodostukaa kauniimmaksi kuin Kypron linna, kukkien keskelle jättien luoma! Nouse seinä! Kohoa katto! Muodostu muuri! Luonnon tyttäret, Luonnottaret, kaikki kauneenne tänne tuokaa! Ilman kirkkaus! Veden terveys! Maan rikkaus! Tulen loisto! Tänne kaikki ne kantakaa! Ukko, kultainen kuningas, suojaa nyt ikäsi kaiken armossa, voimassa, suuruudessa valtalinnaani lumoavaa!
(Linna nousee pala palalta erämaasta. Näyttämö valkenee, ja aamurusko alkaa kimallella ikkunoista sisälle yhä kasvavalla loistolla.)
Tässä asumme ain kera kauneuden ja rauhan ja rakkauden. Tääll' äidin lempi onnea suopi ja kevään hempi kukkia luopi, tääll' ilo mielellä, henkien rauhaa me katsomme kuink' elon myrskyt pauhaa, Tääll' olkohon onnemme, Suomemme maa, joka laihoin kultaisin kangastaa, min järvissä lempemme päilyy kuin aurinko, astuva aalloistaan.