ERÄS AALLOTAR (ojentaa Chryseiille hunnun). Ota huntu huiskivainen, valkovaahdesta kudottu kiven kirjavan kylessä. Tämän hunnun kantajata ei eroita ihmissilmä.
(Aallottaret sukeltavat veteen.)
CHRYSEIS.
Aallot, turvaudun apuunne.
(Verhoutuu huntuun ja peittyy kallioiden taa.)
Kolmas kohtaus.
MEDON ja ANEMOTIS tulevat kyprolaisten seuraamana.
MEDON. Veikot, tänne! Hietikolla jalan jälkiä havaitsen, jalan, joka ennen taitti tuskin kukkaisen kedolla, — niin, se on Chryseiin jalka. Turhaan mua pakenet, pieno! Peity Pohjolan pimeihin, kuss' ei paista kuu, ei päivä, sinut löytävä olen ma.
ANEMOTIS. Kypron vallat! Ma menehdyn! Medon, seis! Minä läkähdyn. Jalan jälki hietikolla varmaan on tavin takoma. En voi enempätäni. (Istuu.) Mitkä mäet lumiset, jäiset! Turha on taistelo inehmon vasten jäitä jättiläisten. Maailma hajalla tääll' on, kaos-kauhut irrallansa, vihassa julkiset jumalat… Talven kun koimme tuskin, tuskin loppui yö ikuinen, ilolla käännyimme kotihin, vaan mitä tapahtui? Katso: Myrskyt maailmattomaiset Aeolus lähetti meille, ajoi aaltojen selässä kohti Pohjolan periä, missä sääskien hyrinä peitti päivän, kuun ja tähden. Tuskaksi tuhottomaksi sattui viel' eräänä yönä, että Chryseis katosi. Pidin ma hänestä paljon. Vaan onpa hänestä huolta! Jo hänet ma jättäisinkin. Paetkoon petonsa luokse! Helposti hän laulullansa luopi linnan taikka kaksi.
MEDON. Kuihtukoon käteni ennen, karhut kalpani purekoon, tulkoon tunturten lakeudet ennen kuolinliinoikseni kuin hänet jätän mä tänne. Pois! Chryseiksen poluille!
(Rientää pois kyprolaisten kanssa.)