Me uimme merta näin ristin rastin
ain Hellaan kukkaisen aalloilt' asti.
Mut Kypron rannoilla ruusut huokaa:
Te kevään tähtemme meille tuokaa!
Hän vaipui niin
kuin illan tuuli,
tuo ruskohuuli,
yön uumeniin,
Mut meren tyttäret tuulen teitä
ne vierii, muista ei menneheitä,
ei ihmiskyynelet koske meitä,
ja vienot vierimme jällehen
pois lakkalaineilla loistaen.
Toinen kohtaus.
AALLOTTARET. CHRYSEIS tulee paeten.
CHRYSEIS. Zeus, miss' olen ma? Luonto kauhun kalpea, osaton, vuoret pilven korkuhiset, jotka itse luonto tänne muistomerkeiksi kohotti mennehestä loistostansa. Lumikentät aivan aavat, äänettömät, jäljettömät! Kuinka löydän ma kotihin, pääsen luokse puolisoni? Lie täällä jumala joku?
AALLOTTARET. Sa Kypron tähti, sa poissa ollut, sa kauvan kaivattu etkä tullut! Kuin nousit kaukaa noin huolten yöhön, sa säde, särkynyt vetten vyöhön?
CHRYSEIS. Aallot armaat, lapsuussiskot, kisaajat kotini rannan! Kärsin nyt kostoa kovoa lemmen jumalattarelta, jonka valtoa ivasin. Nyt ma tunnen tuiman tuskan. Etsin miestä, min valitsin, enkä kuule kullaistani.
AALLOTTARET. Oi, rusko koin, oi, aallon päily, mi hetken häilyy ja hävii noin!
CHRYSEIS. Medon on viemänä vihurin liki tänne ankkuroinut. Minä purresta pakenin löytämähän Lemminkäistä sekä onnea omaani.
AALLOTTARET.
Oi, astu aaltoihin siskoksemme!
Me sydänhuolille hymyilemme.
Kas, tähti vaipuu ja kupla haipuu.
Käy kanssa riemuiten soutamaan
näin sini-uljasta ulappaa!
CHRYSEIS.
Taivas! Jo tulevi Medon…
Jälkeni näkevä on hän.