LEMMINKÄINEN. Naljailet ihana neito! Kyllikki petti mun pahasti, rikkoi vannotun valansa, hänet hylkäsin ijäksi. Kyllikki kylähän läksi.
CHRYSEIS. Voi minua! Takaisin, urho, ota onneton sanasi! Hylkäätkö vaimosi valitun, aina armahan sinulle? Viestin tahtoi taatollensa, sillä hän sua suretti eikä muulla. Muista häntä, valloin vietyä väkisin!
LEMMINKÄINEN.
Muista kuin muinoista tarua.
Usko, jo unohdettuna
hän on mulle ammoin, ammoin.
CHRYSEIS. Oi, älä hyleksi häntä! Yksin yön pimeydessä, turvatonna, tuskallisna, sua hän etsimään ehätti Medonin purresta paeten.
LEMMINKÄINEN. Mitä siis minulle neuvot? En ole mitätön miesi. Minkä taidan, että kaikki kaunot mun juoksevat jälestä, sinä yksin mua kavahdat. Kummallista. Virka, kuinka voin sun lempeeksi lepyttää?
CHRYSEIS. Mies viekas, hävytön, häijy, ihannoiva itseänsä, näinkö hautaat naidun naises? Muistosi joko mykistyi? Aattele, mitä hän antoi! Lapsenlemmen, nuoruushemmen, kotitarhat, taatonhelman, kruunun ja kuningasnimen! Ihanat, kerkeät keväimet sulle hän uhrasi ilolla, mitä voitti? Murhemieltä, yötä talvista, ikuista, sydäntuskaa tummempata!
LEMMINKÄINEN. Kylläksi korea tyttö! Eikö uuden lemmen liekki taida taas keväitä luoda, miss' ol' äsken talven tanner? Veitikka, sinut jo tunnen. Olet kuulu Pohjan neiti, kruunu ehtoisen eloni. Nyt sinua en ma päästä.
CHRYSEIS. Kuulkaatte vuoret! Kertokaa tää häpeä vuossatain talvi-illoin! Kuule, oi taivas! Kuulkosi meri! Ja Dike, mi punnitset viekkaat sanat! Pyhintä hän loukannut on maan päällä, herjannut hellintä puolisoansa, mi kaikk' hälle antoi. Astu vaan tietäsi rikosten viittoamaa, ja koska sun Haadeen rautakäs' tempaa, käy, lempeä etsi Orkuksen yöstä ja suutele varjoja kuoleman maan!
(Rientää pois.)
LEMMINKÄINEN.
Pisti kuin havuinen piikki!
Kummallista. Ollut liekö
Hongatar, valio vaimo?
Yks vaan voi inehmo olla…
Oi, mun kurja Kyllikkini!
(Äänettömyys. Senjälkeen taas entisellä äänellään.)
Turhia! "Leikki on lopussa." v
Mi meteli mennehestä
pikku pikku rakkaudesta.