TIERA. CHRYSEIS, kylmänä ja kalpeana, ruhtinaallinen kruunu päässään, lähestyy MEDONIN, ANEMOTIKSEN ja kyprolaisten seuraamana. AALLOTTARET sukeltavat esiin merestä.
KYPROLAISTEN KÖÖRI.
Soi huilujen humu!
Soi sitrojen helke!
Käy karkelon kumu!
Näy riemun nyt välke!
Chryseis on löydetty. Päivä on taas.
Oi terve, oi terve, sa tähtönen maas!
MEDON (Tieralle). Käy, käsitä Lemminkäinen, ilmoita hänelle: Häntä Chryseis enempi lempi kuin hän oisi ansainnunna. Nyt palaa hän itsestänsä iloisemmilta ahoilta etsimähän lohdutusta kovan kohtalon suruihin. Sano hänelle, täällä varron häntä miekoin ja mitata tahdon loppuun pitkän taiston.
ANEMOTIS. Terveiset minull' on myöskin. Nähnet karhun kankahilla takkuturkkisen, nimeltä Tiera, niin sano hänelle: Älköön niin karvainen kuvatus enää ilmoisna ikänä esitelkö tuttavuutta hienommalle henkilölle. Se oli kunnia hänellä kerran vasten tahtoani. Sano, suurella ilolla jätän nää jäkälärannat, miss' on päivä turkki päällä, sammalta inehmo syöpi, josta pois joka sulotar karkkoo kauvas tuntureille, jossa lemmestä mörisi meille pari raakalaista…
TIERA.
Häpeisit vähäisen, vaimo!
CHRYSEIS (ylevästi). Anemotis, — aina muista Pohjan kohtalon poloa. Vaan sen vastaisuus on suuri. Auran rannat, Vantaan varret, Saimaan sinisen saaret näkevät vapahan kansan, silloin kun hautoja urosten orjat polkee Hellaan maassa.
TIERA (Medonille). Varsin hyvä. Vaan asia ei oo aivan helponlainen. Voipi vierrä viikommankin ennenkuin käsitän Kaukon.
MEDON.
Näillä tienoin juur' oli hän.
TIERA. Aivan oikein, vaan hävisi ja verta noruvi harja.