ANEMOTIS. Turha on aikoa hukata. Varmaan on lähellä täällä laaksossa tai vuorten päällä torppa, torpassa ihana tyttö. Siellä on uroomme.
MEDON (Tieralle). Tyynny. Kun kotona oomme, kysymme oraakkelilta.
TIERA (miettien).
Taitaa olla tarpeetonta
noidilta niin etäältä
Kaukon vaaroja kysellä.
Löytynee lähempi neuvo.
ANEMOTIS.
Mikä sitten?
TIERA. Niin mikäkö? No, sehän on helppo juttu, joka lapsi sen osaapi. Sanat kun oikeat osannen, veden, ilman vallitsijat, maan, tulenkin, — tänne voin ma heidän henkensä manata.
ANEMOTIS.
Hyvä, hyperborealainen!
Sitäpä soma ois nähdä.
Suo, Medon, hänen manata
mahti maageilta Egyptin.
TIERA. Sie varoja, ettei henget sulta sulkia kynine.
(Anemotis väistyy säikähtyneenä syrjään.)
MEDON. Tilaa mahdeille Manalan, ajan alkuluottehille!
(Kaikki asettuvat puolipiiriin ja Tiera piirtää keihäällään ympyrän ilmaan)