(Laulun aikana tulee Helka, taluttaen Lemminkäistä, joka horjuen ja voimattomana vaipuu kallion juureen. Viimeisten sanojensa aikana ottaa Chryseis ruhtinaskruununsa ja asettaa sen Helkan päähän. Ryhmä.)
KÖÖRI.
Työ rakkauden saa seppelehen. Kas, voitettu kruunu on kaunoinen. Kevät, kukkien sää, pois, pois häviää ja ruusut ne kuihtuu, mut rakkaus jää. Äl' enää kysy, vaan lemmi aina ja uskollisna sa aina pysy! Oi, taivaan laina on sydämemme, suo auringolle sen sykkiä ja kevätpäivälle lämmetä!
MEDON (Chryseiille). Miks, ruhtinatar, kruunus pois sa annat? Et ole enää täällä turvaton, et vaimo uskoton, mi kärsit, kannat, ja kerjäät suojaa armosuosion. Ei, niinkuin ennen, orjas Medon on ja valtakuntas Kypron kukkarannat.
ANEMOTIS. Nyt maille etelän taas palatkaamme, kevääsen Kypron ikikukkivaan, oi, itketty, oi ihanainen maamme miss' satakieli soittaa soitintaan, rypäle kypsyy, — nähdä palmut saamme ja lapsuussiskot taasen tavataan.
CHRYSEIS (kalliolla). Tää unta onko? Isä, kätes suo! Tää onko maani? Ystävätkö nuo? Mun taaksein valtameren usmat haipuu ja pohjan talvi-yöt ja vuoret vaipuu ja revontulten synkkä loimo tuo. Mut tääll' on päivää! Helppo hengitellä! Maa viherjöi ja meri suurna päilyy! Kuink' korkealla taivaan kansi häilyy ja tuhattuoksuin leyhyy tuuli hellä! Isäni — tänne jään…
(Vaipuu kalliolle.)
ANEMOTIS (viitaten rantaa kohden).
Pois, Medon! Päivä jo pilviin lähti.
MEDON (tukien Chryseistä).
Oi, näinkö sammuit sa Kypron tähti!
AALLOTTARET. Oi, Kypron tähti, sa poissa ollut, sa kauvan kaivattu etkä tullut, kuin nousit kaukaa noin huolten yöhön, sa säde, särkynyt vetten vyöhön! Oi, rusko koin, oi, illan päily, mi hetken häilyy ja hävii noin!