Senpä tähden kuunneltiin ihmettelynsekaisella hämmästyksellä voudin tyhmänrohkeata puhetta tälle pelätylle miehelle, eikä Inkerinkään liukas kieli täyttänyt tehtäväänsä, vaikka asiankulku enemmän koski häneen, kuin kenenkään muuhun. Mutta kun ritari oli tyynesti tyhjentänyt pikarinsa, niin hän käski irrottaa Taavin kädet, vilkaisi häneen ja sanoi: — Sinä olet murhannut miehen, nulikka!
— En tiedä, liekö hän kuollut, — vastasi poika rohkeasti; — mutta sen minä tiedän, ettei hän toista kertaa tule varastamaan kauroja meidän myllystämme.
— Kuinka vanha olet? — kysyi ritari.
— Armollisin herra, — vastasi Inkeri vikkelästi saaden äkkiä kielensä kannalleen, — hän on vain lapsi vielä, kymmenen tai yhdentoista-vuotias, luullakseni, eikä osaa olla ihmisten kanssa paremmin kuin metsän elukka. Jos siis, teidän armonne, selkäsauna riittäisi, niin olisin minä sekä halukas että velkapää sen…
— Vaiti, vaimo! — keskeytti häntä ritari, otsa rypyssä toistaen kysymyksensä.
— Minä täytän neljätoista pyhäinmiesten päivänä, — vastasi Taavi arvelematta ja katsoi tuimasti ritaria silmiin.
— Haluatko sinä hirteen? — kysyi ritari.
— En, — sanoi Taavi. — Hirttäkää, armollinen herra, mielemmin hänet, jonka minä iskin kuoliaaksi, sillä hän oli varas.
Bo herra ei näyttänyt panevan pahakseen tätä lapsellista vastausta, sillä hänen suunsa vetäytyi katkeraan hymyyn, ja hän kysyi: — Ehkä mielemmin haluaisit minun palvelukseeni?
— Suostu, suostu! — kuiski Inkeri ja nyki huolissaan poikaa takista. Itsekseen ajatteli hän, että poika voisi sitten jollakin tavalla päästä pakenemaan luostariin. Mutta Taavi tuumiskeli hetken aikaa ja vastasi: