Ursula rouva vastasi hyvin ystävällisesti, että täällä kyllä oli kaikkea, mitä lasten viihtymiseksi tarvittaisiin; katto suojana, vuode yöksi, lämmintä maitoa ja tuoretta leipää, koska jauhoista ei voinut puutetta olla. Hän tahtoi sen vuoksi ehdottaa ritari Bo'lle, ellei Inkerillä itsellään olisi mitään sitä vastaan, että nuori Birger herra ja neiti Beata saisivat viettää muutamia viikkoja Myllyrannassa, eikä hän suinkaan jättäisi runsaasti korvaamatta kaikkea sitä vaivaa, jota he hänelle tuottaisivat.
Inkeri koetti Ursula rouvan silmistä päästä hänen ajatustensa perille, mutta hän kohtasi vain epäselvän, tähystelevän katseen, joka ei ennustanut hyvää, ja hän oli epäilyksissä, mitä vastata. Häntä ei todellakaan haluttanut tehdä tuolle mahtavalle rouvalle mitään palvelusta, mutta samalla hän pelkäsi kieltäytymisellään suututtavansa häntä. Ei hän tehnyt tätä ehdotusta lasten terveyden tähden, siitä oli Inkeri varma; ehkä pikemmin sen tapauksen varalta, että Ursula rouva syksyllä odotti omaa perillistä. Mutta, ajatteli hän, olkoon syy mikä hyvänsä, niin he ovat kuitenkin siunatun Cecilia rouvan lapsia. Saavathan he ainakin syödä vatsansa täyteen Myllyrannassa, ja kukapa tietää, vaikka pyhä Priita olisi keksinyt juuri tämän keinon pelastaakseen heidät ilkeän emintimänsä kynsistä. Sentähden vastasi Inkeri lopulta myöntävästi ja niiasi hyvin koreasti, niinkuin häntä oli luostarissa opetettu, ja vakuutti, että hän hoitaisi rakkaita lapsia kuin omaa silmäteräänsä.
Hän ei ehtinyt huomata sitä salaista tyytyväisyyden ilmettä, joka loisti Ursula rouvan silmistä, sillä hänen huomionsa kiintyi kovaan meteliin, joka kuului ulkoa, ja samassa hän näki, kuinka kolme, neljä meluavaa ratsumiestä ritarin seurueesta työnsi tuvan ovesta sisään hänen oman Taavinsa, jonka kädet olivat selän taakse sidottuina. Syy siihen oli seuraava:
Vanhempi veli Josua oli, kuten muistamme, mennyt voudin käskystä kylään toimittamaan paaluja patoa varten ja siksi aikaa hän oli jättänyt myllyn Taavin hoidettavaksi. Kun nyt poika juuri oli kaatamassa mutta jauhettavaa myllyyn, tuli sinne muutamia ratsumiehiä, jotka muitta mutkitta sieppasivat kukin kaurasäkin hevosille appeeksi. Myllyvahtina nuori Taavi suuttui tästä menettelystä, ja syytä hänellä siihen olikin, varsinkin kun kaurat olivat kyläläisten ja ryyneiksi jauhettavat. Ja kun ratsumiehet ilkkuen ivasivat hänen kiivaita vastaväitteitänsä, ei hän ajatellut sen enempää, vaan sieppasi lähimmän karinpuun, minkä sai käteensä, ja viskasi sen varmasti keskelle joukkoa yhtä pahantekiää vasten naamaa, niin että mies romahti pitkin pituuttaan alas rappusista ja jäi sinne verissään makaamaan. Täten oli merkki annettu yhteen noista usein verisistäkin kahakoista, jotka olivat seurauksena senaikuisista väkinäisistä vierailuista.
Haavoittuneen toverit rupesivat heti hurjasti ajamaan takaa Taavi parkaa, joka pääsi heidän keihäiltänsä suojaan ainoastaan peräytymällä myllynkouruun kohisevan vesirattaan yläpuolelle. Täällä hän joutui oikean piirityksen alaiseksi ja vasta kun he salpasivat myllynpadon ja kapusivat alas kouruun, onnistui vihdoin neljän ratsumiehen saada tuo väkevä poika käsiinsä ja sitoa hänet, saaden kuitenkin samalla monta naarmua ja sinelmää hänen paljaista nyrkeistänsä, joilla hän viimeiseen asti piti puoliansa.
Luultavasti Taavin takaa-ajajat olisivat heti paikalla iskeneet hänet maahan tai heittäneet hänet myllyn sulkuun, ellei nuori Knuutti herra olisi tullut väliin ja pidättänyt tuomiovaltaa isällensä, joka nyt, kun myrsky oli vähän asettunut, palasi takaisin ratsastusmatkaltansa kylän tiluksilta. Kun ritari astui sisään, oli tupa täynnä hänen väkeänsä, jotka huutaen vaativat että nuori rikoksentekiä, toisille varoitukseksi, heti hirtettäisiin. Oikeudenkäynti oli lyhyt. Yksi ihmishenki ei merkinnyt paljon näinä väkivallan aikoina.
Mutta katso, silloin esiintyi mestari Gervasius hengellisen arvonsa koko painolla, joka sangen hyvin soveltui hänen voimakkaalle vartalollensa, ja lausui pelottomana, että koska rikos oli tehty luostarin alueella, niin oli tuomiovalta yksinomaan kirkon ja piispan. Tämän nojalla hän vaati, uhaten kirkon kirousta, että ritari Bo Gnuutinpoika ja hänen väkensä heti jättäisivät hänen, Gervasiuksen, haltuun mainitun pojan, joka, jos hän havaittaisiin syylliseksi, eikä hänen ikänsä olisi esteenä, tuomittaisiin kanoonisen oikeuden ja kuningas Kristofferin lain mukaan. Samassa haasti vouti ritarin väen vastaamaan siitä väkivallasta, jota he olivat harjoittaneet luostarin alustalaisia kohtaan anastamalla myllystä heidän viljaansa.
4. Kuinka Taavi ja mestari Gervasius joutuivat pahaan pulaan, ja mitä Myllyrannan myllytuvassa vielä tapahtui.
Ritari Bo Knuutinpoika otti kypärin päästänsä, ja mestari Gervasius luuli hänen tekevän sen kunnioituksesta kirkon edustajaa kohtaan. Mutta ritarin oli tarpeen vain vähän vilvotella ratsastuksensa jälkeen. Bo herra soi voudille tuskin halveksivaista katsettakaan antaessaan kypärinsä aseenkantajalle ja pyytäessään jotakin juotavaa. Aseenkantaja riensi heti sekoittamaan herrallensa viiniä ja vettä hopeapikariin, jota varta vasten sen tarkoituksen vuoksi kuljetettiin mukana.
Bo herra näytti melkoista lyhyemmältä ilman kypäriä, mutta hän oli sittekin kookas ja uhkea ritari, noin viidenkymmenen-vuotias, ylevännäköinen ja ryhdikäs. Hänen silmissänsä kuvastui surumielinen ilme, ikäänkuin häntä vaivaisi jokin salainen tuska, ja ehkäpä syy oli enemmän siinä, kuin hänen iässänsä, että hänen ruskea tukkansa oli ruvennut huomattavasti harmaantumaan. Alituiset taistelut sekä seurustelu raakojen sotamiesten ja melkein yhtä vähän sivistyneen maa-aatelin kanssa, jota asui hänen yksinäisen linnansa läheisyydessä, olivat tehneet hänet ankaraksi ja käskeväksi silloinkin, kuin kaikki hänen ympärillänsä olivat nöyriä ja levollisia. Mutta jos joku ärsytti hänet vihaan, niin tiedettiin että Ljungarsin herran otsa oli vaskea ja käsivarsi rautaa Se, joka silloin sattui hänen tiellensä oli suuresti surkuteltava, sillä hänen viimeinen hetkensä oli tullut, olipa hän sitten nuori tai vanha, olipa hänellä ritarin kannukset tai munkin ajettu päälaki, ja kohtasipa hän hänet taistelun melskeessä tappotanterella tai, niinkuin nytkin, rauhallisessa tuvassa. Välittääkö salama, joka Ljungarsilla oli kilvessänsä ja jonka kanssa taikauskoinen kansa luuli hänen sukunsa olevan salaisessa liitossa, välittääkö salama kehenkä se iskee, kun kerta ukkonen pilvissä jyrisee?