Sillä välin rajuilma puhkesi täyteen raivoon. Salama toisensa jälkeen välähteli ilmassa. Rakeensekaista sadetta virtaili kaatamalla, ja vinha myrskytuuli taivutteli ympäröivän metsän puiden latvoja. Lähenevä joukko joutui epäjärjestykseen: jalkamiehet, naiset ja lapset riensivät katon suojaan päästäkseen. Ritari Bo Knuutinpoika yksin ei vähääkään välittänyt luonnon voimien raivosta. Hän hillitsi korskuvaa mustaa ratsuansa ja jakeli jäykkänä käskyjänsä säikähtyneille palvelioillensa.
— Anfast, — sanoi hän pitkälle, laihalle ratsumiehelle, joka ratsasti hänen vasemmalla puolellansa; — anna miesten käydä lepäämään tunnin ajaksi. Tee tuli pirttiin, ja hanki heille olutta. Vie hevoset katoksen alle, ja tuo niille kauroja myllystä. Knuutti, pidäppä Ursula rouvan jalustinta. Saata äitisi ja lapset myllytupaan. Mitä nyt, Beata, luulenpa, että pelkäät? Hupakko! Olet Ljungarsin sukua ja pelkäät salamaa!
Nämät viimeiset sanat hän lausui kauniille vaaleanveriselle, kahdeksanvuotiaalle tytölle, joka vaistomaisesti vavahti joka kerta kun salama, terävänä kuin tulinuoli, halkaisi ilman. Hänen veljensä, kolmentoista-vuotias Birger Bonpoika, joka oli puettuna hovipojan pukuun, lyhyt viitta hartioilla ja hoikka miekka vyöllä, kiiruhti nostamaan häntä hevosen selästä alas. Vanhempi veli Knuutti suoritti nähtävästi vastahakoisesti tavallisen kohteliaisuus-palveluksen emintimälleen, niinkuin isä oli häntä pyytänyt ja saattoi hänet sekä sisaruksensa myllytupaan. Ritari Bo sitä vastoin näytti pikemmin huviksensa tahtovan uhmata rajuilmaa, sillä kun muut jo olivat päässeet suojaan, ratsasti hän verkalleen alas virran rantaan ja tarkasteli myllyä, lohipatoa ja hyvin viljeltyjä vainioita, jotka vihertävinä aaltoilivat sateen ja myrskytuulen kaksinkertaisen painon alla.
Myllytupa, vaikka se olikin kylän paras talo, ei tarjonnut matkustajalle yhtään sellaisia mukavuuksia, joita nykyaikana odottaa tapaavansa tavallisessa kestikievarissakin. Yleisesti maalla tavattavia pirttejä parempi se oli vain siinä suhteessa, että tavallisen räppänän asemesta siinä oli suuri tiilistä muurattu tulisija ja oikea savupiippu ja kaksi pientä ikkunaa, sen sijaan että muualla käytettiin työntilaudalla suljettavia aukkoja, joita pidettiin kiinni tavallisesti vain talvella. Ei kuitenkaan pidä luulla, että nämät ikkunat olisivat olleet lasiruuduilla varustetut. Se tavara oli vielä muualla paitsi kirkoissa ja luostareissa niin harvinaista, että kuningas Kristian I:sen sanotaan vieneen Tukholman linnan ikkunalasit mukanansa Tanskaan. Hänen aikojensa jälkeen oli toki ruvettu näkemään lasi-ikkunoita rikkaimmissa taloissa Turussa, jonne kauppalaivasto niitä toi, samoin kuin muitakin ylellisyystavaroita, Lyybekistä. Mutta Myllyrannan myllytupaan ei sitä ollut joutanut muuta kuin kämmenen kokoinen kaistale, joka oli sovitettu toisen ikkunan ylimpään kulmaan ja siinä se oli koko kylän kateuden ja uteliaisuuden esineenä. Muut ruudut olivat osaksi sarvesta, osaksi kissankultalasia, ja niiden läpi valo heikosti kuulsi avaraan tupaan, mutta ei niistä käynyt näkeminen ulos. Sen sijaan oli oveen tehty suljettava luukku, josta voitiin päästää ilmaa tupaan ja vaarallisina aikoina tähystellä. Huonekaluja ei tuvassa ollut muita kuin iso maalaamaton honkapöytä, samallaiset penkit, suuri kaappi, kaksi vuodetta päällitysten ja kaksi makuulavaa katon rajalla. Seinillä oli muutamia aseita ja hirvensarvia sekä oven yläpuolella kömpelösti veistetty puinen pyhän Brigitan kuva. Siinä luostarin arvossapidetyn ja varakkaan myllynhoitajan asunnon koko vaatimaton kalustus.
Ken on kuunnellut äskeistä keskustelua tämän arvoisan emännän ja luostarinvoudin mestari Gervasiuksen välillä, arvannee helposti, etteivät nämät vieraat olleet kummallekaan juuri tervetulleita. Mutta vieraanvaraisuus oli näinä aikoina, jolloin ani harvoin taikka ei milloinkaan sattunut yleistä majataloa matkustajien tielle, niin luonnollinen, etteivät isännät eivätkä vieraat siinä suhteessa yhtään kursailleet. Vain silloin kuin ruunun voudit ja sotaväki, taikka piispat ja aateliset suurine seurueineen väärinkäyttivät tätä kaunista tapaa ja rasittivat talonpoikia kalleilla vierailuillaan, syntyi siitä useinkin nurinaa ja tehtiinpä joskus vastarintaakin. Väkevämmän oikeus pääsi silloin aina lopulta voitolle, joko sitten vieraat ajoivat isännän ulos ovesta taikka päinvastoin. Ja juuri tällaiset väkinäiset vierailut olivat tänä rauhattomana, usein laittomanakin uniooni-aikana siihen määrin päässeet valtaan, että maakansa piti sellaisia vieraita, kuin ritari Bo Knuutinpoikaa ja hänen seuruettansa Myllyrannassa jo semmoisinaan kovin epätervetulleina ja huolestuttavina.
Luostarinvouti, joka tiesi mikä hänen arvollensa sopi, istahti nyreänä rahille uunin viereen eikä ollut tulijoita huomaavinaankaan. Inkeri muori taas koki näyttää niin iloiselta kuin suinkin ja osotti ylhäiselle naapurinrouvalle kunniasijan pöydän päähän. Kun hän oli täyttänyt tämän kohteliaisuuden, ei hänellä mielestänsä ollut enempää syytä kursailla, ja hän kävi pitämään huolta siitä, että nuori neiti, joka vanhastaan oli hänen suosikkinsa, sai kuivata kastuneet vaatteensa äsken sytytetyn takkavalkean ääressä. Yhtyminen oli milt'ei sydämellinen; pikku tyttö suuteli ja taputteli Inkeriä ja hento Birger, joka tavallaan oli ottanut sisarensa suojelukseensa, ei myöskään ollut osottamatta lämpimiä ystävyydentunteitansa hyvää eukkoa kohtaan, jonka näkeminen näytti molempia ilahuttavan.
Sillä välin istui Ursula rouva kylmänä ja kopeana pöydän päässä, viitsien tuskin katsahtaakkaan lapsiin. Kun näki hänet, niin ymmärsi miten ne taikauskoiset jutut olivat syntyneet, jotka tekivät hänet niin pelätyksi naapuristossa. Hän oli pitkä ja komea rouva, tuskin kolmenkymmenen ikäinen. Hänellä oli tuuhea, pikimusta tukka, nenä korkean kaareva, ja tummat silmät, jotka olivat terävät kuin miekan kärki. Etelämaissa olisi kai häntä pidetty harvinaisena kaunottarena. Mutta täällä pohjolassa tuntui hänen hipiänsä liian tummalta, koko hänen olentonsa ylen oudolta, ja helposti saattoi aavistaa, että tämän kylmän, kopean kuoren alla piili rajuja intohimoja, joita ei ollut hyvä tulla liian lähelle. Sitä paitsi ei hänen pukunsakaan ollut omansa vähentämään sitä vastenmielistä tunnetta, jota koko hänen olentonsa herätti, sillä yksinkertaisen, ruumiinmukaisen villapuvun asemesta, jota sen ajan ylhäisimmät naiset arkioloissa käyttivät, oli Ursula rouvalla pitkä, musta samettinen ratsastuspuku, jota koristi leveä tulipunainen vyö ja samanväriset nauharuusut hioissa. Hänen omituinen pukunsa, johon vielä liittyi liehuva strutsinsulka hänen pienessä mustassa hatussaan, antoi Inkerille aihetta salavihkaa kysäisemään voudilta, eikö hänen mielestänsä tuo ylhäinen rouva ollut yhtä paljon metsänhaltian näköinen, kuin kaksi variksenmarjaa ovat toistensa kaltaisia.
Kun Ursula rouva oli hetkisen ääneti ja väliäpitämättömästi katsellut lasten riemua heidän tavatessaan Inkeriä, välähtivät hänen silmänsä, ikäänkuin jotakin hupaista olisi juolahtanut hänen mieleensä.
Hän viittasi armollisesti Inkerin luoksensa ja lausui muutamia kohteliaita sanoja paikan kauneudesta sekä tuvan hyvästä järjestyksestä. — Tämä on varmaan hyvin terveellinen paikka, — jatkoi hän; — mutta meidän linnamme lähellä on suo, josta kesäöinä nousee epäterveellisiä huuruja. Eipä olisi haitaksi niin heikoille lapsille kuin meidän Birger ja Beata ovat, jos he viettäisivät muutaman viikon lämpimänä vuoden aikana täällä teidän luonanne.
— Vai niin, — ajatteli Inkeri itsekseen, — armollinen rouva tahtoisi mielellään päästä lapsipuoliaan näkemästä, ja hyväpä se taitaisi ollakkin. Mutta hän varoi ilmaisemasta ajatuksiansa ääneen ja vastasi vain, ettei hän mitenkään voinut toivoa, että hänen halpa tupansa kelpaisi niin korkeitten vierasten asunnoksi.