Ruotsin aikakirjoissa murhemuistoinen verinen marraskuu vuonna 1520 oli jo keskivaiheilleen kulumassa, ja Suomessa odotettiin kiihkoisasti ja kärsimättömästi uutisia Tukholmasta. Tiedettiin, että kuningas Kristianin kruunausta marraskuun 4 päivänä sekä seuraavia päiviä vietettäisiin suurilla juhlallisuuksilla. Niinikään tiedettiin, että kuningas Tukholman antaumuksessa syyskuun 5 päivänä oli luvannut entisille vihollisillensa, sekä ruotsalaisille että suomalaisille herroille, antaa anteeksi ja unohtaa, mitä ennen oli tapahtunut. Olipa hän luvannut Sturen leskellekin, Kristiina Gyllenstjernalle suuria läänityksiä, muun muassa Hämeen linnan ja läänin sekä Kokemäen kartanon Suomessa. Eihän siis ollut muuta kuin hyvää odotettavissa. Mutta suomalaiset kuitenkin olivat olleet kuninkaan käskylle tottelemattomia: kuningas oli pyytänyt ja käskenyt kruunaukseen Suomen etevimmät miehet, mutta he eivät totelleet käskyä. Turhaan oli vanha Hemming Gadd, joka oli tullut maahan tanskalaisten sotajoukkojen kanssa ja antanut suun täydeltä hyviä lupauksia, koettanut selvittää suomalaisille, kuinka tarpeellista ja edullista heille olisi noudattaa kuninkaan kutsua. Käsky oli toistamiseen uudistettu, mutta ei sitä sittenkään toteltu. Tuntui ikäänkuin käryn hajua ilmassa. Mitähän kuningas tähän sanoisi? Sitä erittäin haluttiin tietää.

Mutta pimeät ja myrskyt Ahvenanmerellä estivät sanomia saapumasta. Levottomana, mutta hiljaa ja varovasti oli Arvid piispa sulkeutunut Kuusiston linnaan, jonne hän tanskalaisten tullessa oli kuljetuttanut omat ja kirkon paraimmat kalleudet. Hän ei uskaltanut enää lähteä Turkuun, sen jälkeen kuin linna oli miehitetty tanskalaisilla, mutta hän ei näyttänyt pelkoansa. Hän oli huonovointinen, eikä voinut lähteä ulos huoneistansa koleaan syysilmaan, mutta se ei estänyt häntä suurimmassa salaisuudessa tarkastamasta linnan puolustusvarustuksia ja aika-ajoin pitämästä silmällä vahteja, jossa toimessa häntä uskollisesti avusti hänen tallimestarinsa Taavi. Kenties kuiskailivatkin hänen kadehtiansa ja soimaajansa, että juuri hän ennen muita oli yllyttänyt suomalaisten herrojen epäluuloja kuningasta vastaan ja varoittanut heitä lähtemästä kruunaukseen. Mutta toiset taas sitä vastoin kuiskailivat, että hän oli ollut niin valmis ottamaan vastaan tanskalaisia sotajoukkoja ja pitänyt huolta siitä, että heitä runsaasti kestittiin Turussa. Niin, olipa hän jo kesäkuussa tänä vuonna, samalla kuin hän vakuutti tuntevansa sydämellistä iloa ja muuttumatonta ystävyyttä, toivottanut onnea maankavaltajalle piispa Kustaa Trollelle, sen johdosta, että hän oli uudestaan päässyt Upsalan piispanistuimelle. Panetteluunhan siis täytyi perustua kaikkien semmoisten epäluuloisten arvelujen, ettei Arvid piispa muka tuntisi kaikkein nöyrintä mielialaa Kristian kuningasta kohtaan.

Olihan piispa vain rauhallisimmassa tarkoituksessa ja estääksensä turhaa verenvuotoa, antanut kuljettaa Kuusistoon suuren joukon aseita ja vieläkin suuremmaksi varmuudeksi haudannut ne linnan kellareihin. Taavi oli ymmärtänyt niin hyvin harjoittaa tätä salakuljetusta, ettei edes linnan uskollinen miehistökään tiennyt muuta, kuin että piispa oli koonnut suunnattoman määrän ruokatavaroita ja olutta kellareihin, eikä se tieto perätön ollutkaan. Täytyihän varata talvitarpeita, ja kukapa tiesi, vaikka ensi vuonna sattuisi kato ja kallis aika?

Arvid piispa istui eräänä aamupäivänä huoneessansa Kuusistossa ja järjesteli innokkaasti kirkon arkistoa sekä varovaisuuden vuoksi kopioitutti muutamia tärkeimpiä asiakirjoja. Tässä työssä hänellä oli apuna kaksi nuorta teiniä, tai uusikkoa eli latinaksi novitii, jotka aikoivat pappissäätyyn. Piispa vertasi parasta aikaa erästä paavin bullan jäljennöstä, kun hän äkkiä keskeytti lukemisensa ja katsoi terävästi toiseen apulaiseensa.

— No, Birger Bonpoika, — huudahti hän, — oletko hullu? Jo kolmatta kertaa sinä vääristät pyhän neitsyen siunattua nimeä! Katsos tässä; etkö ole taaskin kirjoittanut: in gloriam sanctissimae et beatissimae Mariattae, matris Dei? [Pyhän ja autuaan Mariatan, Jumalan äidin kunniaksi.]

— Armoa, arvoisa isä, armoa! — huudahti nuorukainen kalveten ja heittäytyi vimmastuneen esimiehensä jalkoihin.

— Poikani, — jatkoi piispa, — minä huomaan nyt, että sinä et ole valmis — kaukana siitä — pukeutumaan pyhän kirkon juhlapukuun, niin kauan kuin sinun mielesi riippuu kiinni maallisissa asioissa, ja sen vuoksi sinä olet joka päivä altis perkeleen kiusauksille. Mene, — lisäsi hän lempeämmällä äänellä, — mene, poika parkani, ano anteeksi pyhältä neitsyeltä ja koeta lepyttää häntä kolmen päivän ankaralla paastolla…

— Arvoisa isä, — huokasi Birger, — te olette sallinut minun ripittää itseni teille. Te tiedätte kaikki ja tiedätte siis myöskin, että minä olen kaikkein halvin teidän uusikoistanne. Te tiedätte, että kummitus seuraa minua, enkä minä voi päästä siitä erilleni. Mitä enemmän minä paastoan ja kidutan ruumistani, sitä uutterammin tuo hornan harhakuva laulaa lauluansa korvaani. Ei minulla ole rauhaa, ei yöllä eikä päivällä. Päivällä en voi nähdä mitään valkoista näkemättä punaiset sukat sen alla ja yöllä minä usein nousen istumaan vuoteellani, sillä minusta tuntuu kuin salamat leimahtelisivat kammioni ikkunaan. Minä kuulen hevosten hirnuvan, kannusten kilisevän ja miekaniskujen viuhuvan linnanmuurien ulkopuolelta.

Piispa pudisti päätänsä. — Epäilemättä, — hän sanoi, — paholainen juonittelee herkkäuskoisen ja maailmaa rakastavan sielusi kanssa. Ota tämä pyhänjäännös ja pidä sitä povellasi; se on pyhän Henrikin katkenneen peukalon kynsi, joka on kultaan puutetta; se varmasti suojelee kaikilta kiusauksilta. Mutta minä huomaan, että tarvitset jotain ulkonaista tointa… jonkun vaarallisen ja vaivalloisen tehtävän, joka vaatii kaikki sielunvoimasi. Mene, poikani, minä ajattelen asiata.

Samassa Taavi astui kiiruulla sisään ja ilmoitti, että Turusta päin läheni noin kuudenkymmenen ratsumiehen suuruinen joukko.