— Kuinka mainiota! Minä opetan teitä, Elina neiti. Me luemme sitte yhdessä tuon ihanan kirjan marttyyrien elämästä, jonka olen perinyt äidiltäni. Minä selitän teille niitä rakkaita kauniita kuvia ja sitte me luemme mestari Tuomaan kauniin laulun uskollisuudesta…
— Mutta se on varmaan latinankielinen?
— Laulu uskollisuudesta on ruotsinkielinen. Me voimme myöskin lukea
Herman piispan ihanan runon pyhästä Elisifistä.
— Eikö ole mitään suomenkielistä luettavaa? Sitä minä parhaiten ymmärtäisin, ja se olisi minulle rakkainta. — On muistettava, että koko tämä keskustelu kävi suomeksi. Tähän aikaan Suomen korkeinkin aateli käytti seurustelukielenänsä tavallisesti suomen kieltä, vaikka useimmat, joskaan ei kaikki, ymmärsivät ja puhuivat ruotsia omituisesti suomeksi murtamalla.
— Ei, — sanoi Birger, — on vain suomalaisia rukouksia. Messukirja ja käsikirja, jotka ovat painetut tuolla uudella saksalaisella keinolla, ovat latinankielisiä.
— Lukekaamme sitte yhdessä uskollisuudesta, — kuiskasi Elina Kurki.
Reen toisella puolella kävi keskustelu toiseen suuntaan.
— Te ajatte niin kovaa, Beata neiti. Ettekö pelkää ajavanne kumoon?
— Vai ajanko mielestäsi liian kovaan? Jos pelkäät kompastuvasi jäällä, niin jättäydy jälkeen, me hoidamme itsemme ilmankin semmoista hevos-itkuria kuin sinä olet. — Ja samassa Beata, joka itse ohjasi hevosta, läimähytti reippaasti piiskallaan kylmään talvi-ilmaan. Hevonen riuhtasi juoksuun, ja lennossa kiidettiin liukasta jääkenttää.
— Muistaako Beata vielä, kuinka me ratsastimme Junkkarin lähteelle?
Sillä kertaa taisi Beata pelätä?